Tesla – Man Out Of Time

Serbialais-amerikkalainen keksijä Nikola Tesla (1856-1943) http://fi.wikipedia.org/wiki/Nikola_Tesla on osunut silmiini joka suunnalla viime aikoina. En tiedä johtuuko se uusista elämäkerroista, internet-meemien voimasta vai pelkästään vesilasissa olevasta myrskystä: joka tapauksessa Teslaan on törmännyt ties missä.

Tesla on jäänyt kouluajoilta mieleeni vain fysiikankirjan yksiköstä. Seuraavan kerran muistan kiinnittäneeni nimeen huomiota taikurileffassa The Prestige: Tesla oli lyhyessä sivuroolissa hulluna tiedemiehenä, jonka eräällä sähköisellä kapistuksella pystyi kloonaamaan ihmisiä.

Äidyinkin lukemaan Margaret Cheneyn kirjoittaman Teslan elämäkerran Tesla: Man Out of Time pääasiassa Facebookissakin kiertänee Oatmealin hienon meemin perusteella. Kiehtova elämäkerta, tarina ajankohdasta jolloin monet nykyihmisten elämää ja tiedon määrää ja laatua muuttaneet keksinnöt tehtiin. Kertomus myös ajasta, jolloin yleisnerot – itseoppineet keksijä-liikemies-tiedemiehet, jotka tutkivat asioita yksin ja monella eri alalla – alkoivat vähetä. Tesla oli heistä viimeisimpiä ja eli näkemään Einsteinin ja muiden teoreetikkojen sekä erikoistuneiden tutkijaryhmien voittokulun. Valitettavasti kahdeksaakymppiä lähestynyt nero ei koskaan oppinut hyväksymään Einsteinin teorioita.

Teslassa käsittämättömintä – uskomattoman luomisvoiman ja aikaansaavuuden lisäksi – oli hänen kykynsä visioida asioita, jotka ovat vasta nyt tulleet tosiksi. Näihin kuuluivat hänen visionsa maailmanlaajuisesta tietoverkosta (joka tosin taisi alustavasti kattaa vain yksisuuntaisen tiedonvälityksen, Tesla kun teki ison osan työstään radion ja vastaavien parissa), robotiikan ja kauko-ohjattavien laitteiden perustukset ja ensimmäiset prototyypit sekä visiot uusiutuvien energioiden laajamittaisesta käytöstä. Muita, vieläkin toteutumattomia ajatuksia olivat yhteydet muualle aurinkokuntaan, langaton pitkän matkan energian siirto ja maapallon taivaan valaisu öisin käyttämällä koko maapalloa kondensaattorina…

Teslan merkittävin keksintö oli vaihtovirta. Vaihtovirtaa oli jo teoretisoitu ja pyritty valjastamaan, mutta Tesla keksi ensimmäisenä, miten se saatiin käytännössä toimimaan. Tämän jälkeen suurin osa hänen työstään liittyi sähköön ja radioaaltoihin. Modernit tietokoneetkin perustuvat hänen patentoimiinsa perustavanlaatuisiin ideoihin. Guglielmo Marconi on saanut maineen radion keksijänä, mutta Tesla oli patentoinut radioon liittyvää teknologiaa jo vuosia ennen Marconia. Kiista radion keksijästä ratkesi vasta Teslan kuoleman jälkeen 1943 Yhdysvaltain korkeimmassa oikeudessa Teslan hyväksi. (Tämäkin kiista näyttää hyvin sen, kuinka keksinnöt ovat olleet harvoin todella yksinäisten susien työtä: uusien ajatusten ja keksintöjen tullessa julki niiden parissa alkoi aina välittömästi työskentelemään monia ihmisiä, ja vaikkapa Bellin puhelinpatentti muistuttaakin meitä siitä, että joskus keksijän maine oli kirjaimellisesti minuuteista kiinni.)

Merkillepantavinta kuitenkin on se keksintöjen määrä, mikä jäi toteuttamatta ja mikä ehkä vieläkin voisi hyödyttää ihmiskuntaa. Tätä ongelmaa ei paranna se, että etenkin elämänsä ensimmäisellä puoliskolla Tesla luotti muistiinsa ja kirjoitti harvoin yksityiskohtaisia muistiinpanoja. Hänellä oli myös niin paljon ideoita ja teorioita, että hän ehti niistä – sekä ajan että rahan puutteen vuoksi – toteuttaa vain murto-osan. Monet keksinnöt ja havainnot olivat niin paljon aikaansa edellä, että niitä ei olisi ollut mitenkään mahdollista todellisuudessa toteuttaakaan tai niille ei voinut vielä keksiä käyttötarkoitusta. Näihin lukeutuvat elektronimikroskoopin esiaste, varhaiset plasmakokeilut sekä kuuluisa Tesla-turbiini, joka kiinnostaa edelleen ja jolla vihdoin on toteuttajia, jotka ovat voineet viedä kehitystä eteenpäin toteutuksen asteelle. Energian pitkän matkan langaton siirto on eräs Teslan suurimpia ja suuruudenhulluimpia, silti mahdollisesti toteutettavissa olevia unelmia – rahoituksen puutteeseen kaatunut Wardenclyffe-laboratorio oli suunniteltu myös tähän käyttöön. Koska Tesla ei koskaan saanut mannertenvälistä energiansiirtoa testattua, emme tiedä kuinka lähelle onnistumista hän olisi päässyt. Jälkeenjääneet paperit eivät riitä kuvaamaan keksintöä.

Toinen paljon esille nostettu asia on Teslan elinaikanaan kokema vääryys. Tesla sai, synnyinmaansa tuen ansiosta, elää loppuelämänsäkin katto päänsä päällä. Laboratorioon hänellä kuitenkaan ei viimeisinä vuosinaan ollut varaa. Alkuvuosinaan hän ei halunnut, ehtinyt tai ymmärtänyt käynnistää tuottoisaa liiketoimintaa käytännönläheisimmistä ideoistaan, mikä olisi taannut vapaammat kädet myöhemmin elämässä. Teslaa huijattiin useaan otteeseen liiketoiminnassa, tuottoisan vaihtovirtapatenttinsa hän luovutti käytännössä ilmaiseksi kun halusi saada sen leviämään mahdollisimman laajalle, ja lukuisat keksijät pyrkivät varastamaan kunnian hänen keksinnöistään. Oikeusjuttuja nostettiin Teslan aikana kymmeniä, mutta hän voitti ne kaikki, viimeiset postuumisti. Lisäksi hän kärsi kilpailijoiden mustamaalauksesta, nämä kun käyttivät kaikkia aseita saadakseen omat ratkaisunsa käyttöön suuressa sähkösodassa: Tesla ei periaatteesta puolustautunut usein julkisesti, ja tämä vaurioitti hänen mainettaan keksijänä vaikeuttaen rahoituksen saamista. Teslan maineella kestikin hänen kuolemansa jälkeen pitkään tulla palautetuksi paikalleen urauurtavana keksijänä, ei vinksahtaneena visionäärinä.

Tuo aikakausi olikin keksintöjen ja muutosten valossa niin mielenkiintoinen, että siitä voisi lukea lisääkin. Olemme nyt vastaavassa käännekohdassa teknologisen edistyksen kanssa. Nykypäivän Teslat paljastunevat taas viitisenkymmentä vuotta jälkikäteen.

Kekkosen varjo

Lumedemokratian väite Kekkosen ajan varjosta näyttää pitävän paikkansa edelleen…sain pamfletin juuri loppuun, ja voin suositella lämpimästi joskin pieneen lähdekriittisyyteen kehottaen.

Pamflettien tosin ei tarvitsekaan olla puolueettomia.

Ihmetyttää kyllä, miksi aikaa sitten kuopattua presidenttiä vielä tarvitsisi suojella. Oma sukupolveni kyllä vielä jotenkin muistaa tuon kaljupäisen hahmon – muistan Kekkosen kuoleman ja sen, että se oli pienen ihmisen tarkkailuasemista Suuri ja Surullinen asia – mutta liikaa tunteellisuutta hahmoon ei liity. Muistamme Kekkosen suuruutta paremmin kiillotettua kuvaa rapauttavat anekdootit seniilistä presidentistä emmekä hahmota enää sitä suurta uhkaa, joka presidentistä teki kansan silmissä niin korvaamattoman.

Voisikohan siis myös vanhemman polven uutisväki vihdoin kiirehtiä kanssamme samalle aikakaudelle?

Mieltä kaivelemassa

Olen tunnetusti kaikissa trendeissä vähän jäljessä. Ei siis ihme, että sain aikaiseksi tarttua muutamiin viime vuosien hypetetyimpiin pseudobisnespsykologisiin opuksiin vasta viime kuukausien aikana. Lukukokemukset olivat miellyttäviä, ja niistä jäi myös jotain käteen. Kirjoista kaksi käsitteli erityisesti muutosta eri näkökulmista, mutta teema liittyi jossain määrin myös kolmanteen.

Lukemani kirjat olivat Malcolm Gladwellin Blink ja Leimahduspiste (The Tipping Point) sekä Chip & Dan Heathin Switch. Kaikki edustavat sitä kepeästi ja vähän löysästi kirjoitettua, runsain anekdootein höystettyä ja yksinkertaistettua ”yhden asian genreä” jossa otetaan jokin tietty hypoteesi tai toimintamalli ja selostetaan sitä juurta jaksain. Kirjat ovat sopineet mainiosti viimeaikaisiin mielentiloihin – maailma näyttäytyy yksinkertaisempana, lukukokemus on miellyttävä ja usein hauska ja asiat eivät ole ylivoimaisen vaikeita myöskään neljän tunnin yöunien ja jatkuvien keskeytysten raskauttamille aivoille. Kirjoista jää silti jotain käteenkin, ja monet asiat linkittyvät muualla luettuun ja koettuun.

Kirjoista vähiten vaikuttava oli Blink. Lukemisestakin on jo jokunen kuukausi ja kirja on lähtenyt jo kiertoon, joten en voi kovin syvällistä analyysia siitä antaa. Aivojen hämmästyttävää yksinkertaistamiskykyä ja tapaa tehdä päätelmiä jo ennen asioiden tietoista käsittelyä käsittelevä kirja oli sinänsä mielenkiintoinen. Kirjassa häiritsi lähinnä se, että se oli monella tapaa kulunutta asiaa: yli puolet kirjan esimerkeistä olivat moneen kertaan kuultuja, vaikkapa orkesterien sokkovalinnoista otettu esimerkki (naisten ja ei-valkoihoisten määrä alkoi kasvaa orkestereissa radikaalisti kun sokkokuuntelu otettiin käyttöön). Kirja ei myöskään tarjonnut kovin syvälle menevää pohdintaa aiheesta, mutta muistutti kuitenkin hyvin siitä kuinka tiedostamattomasti muodostamme mielipiteitämme. Toisaalta ilahduttavasti pohdittiin myös sitä, miten tätä kykyä voidaan toisaalta hyödyntää tilanteiden nopeassa analyysissä ja toisaalta ”kouluttaa” – tiedostamattomista arvotuksista on mahdollista päästä eroon altistamalla aivot vastakkaisille esimerkeille. Eräänä esimerkkinä tarjottiin sitä, että yksinkertaisessa kasvo-sanatestissä afroamerikkalaisiin valkoisia useammin liitetyistä negatiivisista arvotuksista päästiin eroon yksinkertaisesti katselemalla vaikkapa urheilukilpailuja, joissa afroamerikkalaiset menestyivät. Tämä muistuttaa myös Switchin (ja monen muun tahon) toistamasta yksinkertaisesta totuudesta: muuttamalla ympäristöä ja altistamalla itseäsi erilaisille mielipiteille tai arvotuksille myös oma käytöksesi ja ajatuksesi muuttuvat.

The Tipping Point oli Gladwellin kirjoista kiintoisampi. Siinä pohdittiin sitä pistettä, jossa hitaasti alkanut muutos lähtee vyörymään. Mitkä tekijät laukaisevat laajamittaisen muutoksen, missä vaiheessa muutaman avantgardistin erottautumiskeino leviää massamuodiksi, mitä vaaditaan että aiemmin vaarallisesta ympäristöstä tulee viihtyisä? Ympäristön vaikutus on tässä suuri – vaikka New Yorkin muutosta rikollisuuden pesästä siistiksi ja turistiystävälliseksi kaupungiksi on käsitelty paljon, kirjassa käytiin se läpi mielenkiintoisesta näkökulmasta. Oletuksena oli, että tietyt, yksinkertaiset muutokset riittivät käynnistämään lumivyörymäisen muutoksen – poliisien määrää lisättiin, mutta olennaista oli tehdä ympäristöstä vähemmän rikokseen houkuttava. Poliisien määrän lisäys itsessään ei riittänyt, vaan Gladwell esittää että nimenomaan kaupuginisien päätös keskittyä kirjaimellisesti siistimään ympäristöä – esimerkissä metroverkostoa – riitti aloittamaan muutoksen rauhallisempaan. Metrojen kanssa keskityttiin siihen, että junat pidettiin puhtaana töhryistä ja matkustajista karsittiin liputta matkustavat. Ensimmäinen muutos oli vahva signaali sille, ettei metrossa ollut lupa käyttäytyä miten tahansa, ja liputta matkustajista – niin pieni rike kuin kyseessä onkin – yllättävän suuri prosentti osoittautui pikkurikollisiksi tai potentiaalisiksi häiriköiksi. Heidän poisjäämisensä muutti koko metromatkan rauhallisemmaksi ja rohkaisi myös muita käyttäytymään hyvin.

Ympäristön muutos on eräs Switchin tärkeimpiä oivalluksia. Kirja käsittelee sitä, miten muutoksen voi saada aikaan – olipa kyseessä yksilö tai organisaatio – ja suodattaa nykykäsityksistä ja populaareista muutos-self-helpeistä yksinkertaistetun, helpon ja tehokkaan kuuloisen version. He kutsuvat muutoksen elementtejä pseudozeniläisen kuuloisesti Elefantiksi, Ratsastajaksi ja Poluksi. Elefantti on tiedostamaton minämme, se joka pitää motivoida mutta joka myös pysyy helposti suunnassaan. Ratsastaja on tietoinen minämme, se joka tekee listoja, laatii aikatauluja ja uskoo tänä uutenavuonna aloittavansa tupakkalakon. Ratsastajan ongelmana on ylianalyyttisuus sekä se, että muutoksen tavoitteen täytyy olla näkyvissä – muuten Ratsastaja jää helposti jumiin ajamaan ympyrää – tai antaa vanhasta polusta pitävän Elefantin viedä. Polku viittaa ympäristöön ja niihin muutoksiin mitä siinä voi tehdä. Yksinkertaiset muutokset ympäristössä voivat muokata käytöstä, kun ne poistavat turhia valintoja ja auttavat haluttuun suuntaan. Itse olen havainnut tämän paikkansapitäväksi – lähden aamulla pyörällä töihin vain, jos työvaatteet on pakattu reppuun ja lenkkivaatteet ovat valmiina. Pyykki lakkasi meillä kasaantumasta vessan lattialle kun luovuimme ajatuksesta yrittää aina viedä likavaatteet makuuhuoneen pyykkikoriin ja ripustimme vessaan toisen pussin pyykkiä varten.

”Polku” on myös se elementti, jota The Tipping Point monessa esimerkissään käsittelee. Leimahduspisteessä käsitellään myös ihmistyyppejä, jotka auttavat levittämään ideoita – eräässä mielessähän niin vaatteiden kuin ajatustenkin muodit ovat viruksia, jotka leviävät hyvin samankaltaisin periaattein. Ajatusten kantajissa on markkinoijia, jotka osaavat hypettää uutta asiaa tehokkaasti, tietäjiä jotka tietävät uusista ja paremmista keinoista ja jakavat sitä mielellään sekä idoleita, joiden käytöstä matkitaan. Kuitenkin myös ympäristö vaikuttaa merkittävästi muutokseen- olennaisesti se on Switchissä luonnostellun ”Polun” ilmentymä.

Kolmen kirjan viestit limittyivät sen verran, että jopa pari esimerkkiä olivat samoja. Mielenkiintoista mutta riittävän kevyttä ja nopealukuista: jättivät myös ehkä jotain korvan taakse.

Food, Inc

Pidän itseäni melko valistuneena kuluttajana. En ole tosin lukenut vaikkapa Michael Pollanin tai Eric Schlosserin kirjoja – artikkeleita kylläkin – mutta olen mielestäni ollut varsin tietoinen vaikkapa teollisuusfarmien oloista ja yritysjättien lonkeroista USA:n hallinnossa. (Syksyn uutiset osoittavat, että kyllä Suomessakin osataan – vaikka toistaiseksi luojan kiitos ehkä vähän pienemmässä mittakaavassa.) En pidä suuren mittakaavan ruoantuotantoa automaattisesti pahana (tässä toki kulkee jokin raja), ja kuvat lihakoukuista roikkuvista kananraadoista eivät herätä suuria tunteita. Jossain kuollut eläinkin tulee käsitellä.

Food, Inc -elokuva iski kuitenkin vyön alle (tai ehkä vähän sen yläpuolelle, suoraan vatsalaukkuun). Mutta vaikka kuinka ottaisi huomioon elokuvalliset kikkailut, dramaattisen kerronnan ja musiikin sekä pakollisen kuolemantapauksen aiheuttamat tuntemukset, asia itsessään oli riittävä. Olisi ollut, vaikka faktat olisi listattu paperinmakuisena ranskalaisin viivoin.

Tiedän vaikkapa sen, kuinka pitkälti amerikkalainen ruokateollisuus nojaa maissiin, ja kuinka sikäläinen tukipolitiikka muutamaa raaka-ainetta tukemalla käytännössä tukee pikaruokaa niin, että köyhimmillä ei ole varaa syödä muuta. (Puhtaasti näinkään se ei ole – myös tiedon puute vaikuttaa ruokakaupan kassalla. Siitä toiste.) Tiedän, että olot teollisuusfarmeilla eivät ole inhimilliset, mutta suurten teurastamoiden ote itse tuottajista yllätti. Lihan ostajat voivat käytännössä määrätä millaisissa oloissa kanat on tuotettu (ja ei, kyseessä eivät ole eläinten hyvinvointia edistävät vaatimukset), ja jatkuvilla päivitysvaatimuksilla tuottajat voidaan pitää ruodussaan ja veloissaan. Dokumentissa haastateltu kanafarmari lopetti pian kuvausten jälkeen kun ei suostunut ”päivittämään” ikkunattomaan kanalaan. Edistystä, totta vie. Haluaisin tarkistaa jostain dokumentissa esitellyn väittämän, jonka mukaan amerikkalaisen pienfarmarin keskimääräinen tulo lipoo köyhyysrajaa eikä riitä velanmaksuun (lukemat unohdin kun tämän postauksen kirjoittaminen viivästyi, en lähde tässä enää arvailemaan).

USA:n markkinoita hallitsee muutama teurastamo, enkä puhu yrityksistä joilla olisi useampi teurastuspaikka vaan nimenomaan lihanjalostuspaikoista, joissa suunnaton määrä karjaa käsitellään joka päivä. Suurtuotantolaitoksen iukuhihnalla hygieenisyys ei ole edes mahdollista ja tämän vuoksi kolibakteeria on päässyt vaikkapa hampurilaiseen tihenevällä tahdilla. Jo tehdasfarmin likaiset olosuhteet tarkoittavat että vaikkapa lehmät kävelevät omissa ulosteissaan, ja näitä ei käytännössä pestä pois ennen lihaksi leikkaamista.

Samalla viikolla kuin elokuvaa esitettiin R&A:ssa, The Economist, Market design-blogi ja New York Times käsittelivät tätä samaa aihetta. Näissäkin todettiin, että kolibakteerin esiintyminen amerikkalaisessa ruokaketjussa johtuu suurista teurastamoista ja tehdaskasvattamoista: lisäksi ongelmana on löperö lainsäädäntö, joka johtaa siihen että teurastamoilla sen kummemmin kuin jälkikäsittelijöilläkään ei ole halua tarkistaa kolibakteerin esiintymistä. Tämä on nyt ehkä jossain määrin muuttumassa kun kissa on saatu pöydälle.

Surkuhupaisaa oli elokuvassa haastatellun pienviljelijän arki: ulkoilmassa kasvaneet eläimet teurastettiin ulkosalla, minkä vuoksi terveysviranomaiset olivat sulkemassa paikkaa hygieniasyistä. Tutkimusten mukaan heidän pienissä erissä teurastamansa liha oli kuitenkin satoja kertoja puhtaampaa mikrobeissa mitattuna kuin teollisuusteurastamojen tuotokset. Tästä tulee mieleen jonkun vuoden takainen lappilaisten poronkasvattajien äläkkä uusien EU-säännösten edessä: mitä järkeä on roudata poroa satoja kilometrejä stressaavassa autokyydissä teurastamoon, jonka olosuhteet eivät voi olla hygieenisemmät kuin kahdenkymmenen asteen talvipakkanen?

Amerikkalaista ihmemaata sopii toki hämmästellä ja kummastella. Mielestäni tärkeintä on kuitenkin huolehtia oman kotipesän puhtaudesta. Dokumentti varoittaa äärimmilleen viedyn tuotannon varjopuolista, ja toivon mukaan auttaa meitäkin muistamaan, miksi tehostaminen ei ole aina tehokasta.

Onneksi ainakin välillä järki voittaa. 8.10 Hesarissa oli artikkeli eurooppalaisittain harvinaisesta oikeudenkäynnistä.  Ilahduttavassa uutisessa perinteinen homejuuston pientuottaja nokitti ison kilpailijansa, joka yritti savustaa pienen kilpailijan markkinoilta perättömällä väitteellä lämpökäsittelyn maidon paremmuudesta juuston tuotannossa. Onneksi pienellä tuottajalla oli tarjota kovaa faktaa. Suurtuottajan lämpökäsitelty mutta nopeasti kypsytetty juusto sisältää nimittäin herkemmin listeriaa kuin lämpökäsittelemätön perinteisellä tavalla kypsytetty.

Paljon muutakin dokumentissa sivuttiin, mukaanlukien laittomien työläisten käyttö, monokulttuurin sivuvaikutukset ja Monsanton omituiset (ja valitettavasti usein onnistuneet) oikeusjutut. Vaikkapa siemenviljaa puhdistavan laitteen myyjän tuho: bisnes tuli lopettaa, koska oikeus tuki näkemystä että moisen laitteen olemassaolo houkuttaa viljelijöitä tekijänoikeusrikkomuksiin.

R&A:ssa esitetty dokumentti kannattaa katsoa jos vielä osuu kohdalle, mutta riittänee myös tutustua suoraan edellämainittuihin kirjailijoihin. Dokumentti perustui ymmärtääkseni aika suoraan Fast Food Nationiin ja Pollanin tuotantoon.

Parannetaan maailma

Minusta alkaa tuntua, että olen koko alkukesän keskittynyt kirjoittamaan maataloudesta, tukiaisista ja muusta mielenkiintoisesta. Kun vastaani käveli Giles Boltonin Poor Story, en aivan arvannut, että en pääsisi teemasta vieläkään eroon. Suhtauduin aluksi kirjaan hieman varovasti – globalisaatiokritiikki jo alaotsikossa (An insider uncovers how globalisation and good intentions have failed the world’s poor) voi tarkoittaa melko asiatonta mouhuamista. Onnekseni pelko osoittautui turhaksi. Kirja on tiivistä asiaa, joten on täysin mahdotonta tiivistää sitä yhteen tai edes muutamaan postaukseen – koetan kuitenkin, ja toivon mukaan innostut lukemaan itse kirjan.

Kirja keskittyy kahteen pääasiaan, jotka on otsikoitu AID ja TRADE – kehitysapu ja kaupankäynti. Nämä kaksi ovatkin tärkeimmät niistä asioista, jotka ovat länsimaiden ja länsimaisen kuluttajan vallassa. Kirja alkaa lyhyellä katsauksella Afrikan ongelmiin, köyhyyteen, yleisimpiin kuolinsyihin, tärkeimpiin ongelmiin ja myös mantereen väkivaltaiseen historiaan, joka on muokannut paljon Afrikkaa ja sen kykyä ratkoa omia ongelmiaan. Asiat ovat pääpiirteissään kaikille tuttuja, mutta kirja tarjoaa myös tarkempaa tietoa numeroiden ja poliittisten päätösten muodossa.

Kehitysapua analysoivat luvut ovat ansiokkaita. Tiesin kyllä, että kehitysavun laita on aina toisinaan niin ja näin, ja pahimmat tapaukset joskus murtautuvat otsikoihin. Kuten Bolton huomauttaa, näiden pahimpien esimerkkien ei pitäisi antaa kuitenkaan leimata koko apua.

Ongelman laajuus ja muoto oli kuitenkin itselleni yllätys. Ongelma on etenkin liian moninaiset apujärjestöt. Keskiverrossa Afrikan maassa näitä tahoja voi olla satoja, ja niistä jokainen vaatii oman edistymisraporttinsa, asettaa omat reunaehtonsa ja pyörittää omaa organisaatiotaan. Harva myöskään suostuu antamaan rahaa suoraan valtion budjettiin, vaan kukin järjestö rahoittaa omaa projektiaan, joka usein on osin päällekkäinen jonkun toisen projektin kanssa tai jonka jatkumisesta ei pitkällä aikavälillä ole tietoa (mietitäänpä vaikka, mitä hyötyä on sairaalan rakentamisesta, jos rakentamisen jälkeen rahat eivät riitä henkilökunnan palkkoihin ja lääkkeisiin). Näiden järjestöjen kanssa työskentelemiseen kuluu autettavan maan hallinnolta järkyttävä määrä aikaa, ja toisaalta rahoista vain pieni osa päätyy lopulta auttamaan. Paradoksaalista kyllä, vasta kun maa ei ole enää kuilun partaalla, sillä on mahdollisuus irtautua tästä huonon avun oravanpyörästä: Intia vastikään ilmoitti, että hyväksyy enää muutaman suuren avustusjärjestön toiminnan maassaan, jotta toimintaa saataisiin tehostettua ja varoja suunnattua paremmin.

On muutama yksinkertainen kohta, jolla asioita saataisiin paremmaksi.

  • Avustusjärjestöjen määrää olisi vähennettävä, jolloin yksittäisen maan hallinnosta ei menisi liikaa kapasiteettia avun hoitamiseen.
  • Apua tulisi suunnata suoraan valtion omaan budjettiin, eikä pyrkiä kontrolloimaan liian tarkasti erilaisia reunaehtoja. Tämä ei toki tarkoita, että raha kaadettaisiin kaivoon, vaan hallintoa voi edelleen seurata. Yksittäiset projektit eivät kuitenkaan ole niin hyviä kuin maan oman hallintorakenteen kautta toimiminen.
  • Apua tulisi antaa muutenkin enemmän kehitysmaiden omia resursseja hyödyntäen: nykyisellään apu palaa yllättävän suurelta osin lihottamaan antajan kukkaroa. Vaikkapa USA:n kehitysavusta 70% (ja Italiassa yli 90%!) kuluu oman maan konsulttien rahoittamiseen, joista useimmat eivät juuri käy paikan päällä, tai kriisien ruoka-apuun, jolla rahoitetaan omaa ylituotantoa sen sijaan että ostettaisiin ruokaa Afrikasta – sielläkin sitä olisi jaettavaksi, jos rahaa olisi. (Sattumalta tätä kirjoittaessani Hesari julkaisi uutisen, jonka mukaan teollisuusmaat sitoutuvat antamaan maataloustukea kehitysmaiden oman tuotannon kehittämiseen ja leikkaavat samalla oman tuotantonsa kuljetusta ruoka-avuksi. Erinomainen askel!)
  • Lisäksi apua tulisi lisätä. Todellinen apu on keikkunut 0,1-0,3% tienoilla auttajameiden BKT:stä, kun on arvioitu, että tarvittaisiin 0,5-0,6% summa jos haluttaisiin todella auttaa näitä maita.
  • Avulla tulisi olla selkeitä päämääriä, misssä vasta jokunen vuosi sitten julkaistut Millennium Development Goals -tavoitteet onnistuivat – tätä ennen apua oli ruiskittu vähän miten sattuu, ja edelleen MDG:t tulisi ottaa paremmin huomioon. 2005 teollisuusmaat allekirjoittivat Live8-kansanliikkeen vanavedessä lupauksen paremmasta avusta, mutta toistaiseksi ollaan vasta onnistuttu armahtamaan jonkin verran kehitysmaiden velkoja ja muut kohdat odottavat toteutumistaan.

Itseäni kiinnosti kaikkein eniten kuitenkin maailmankauppaan liittyvä luku. Kuten Boltonkin asiallisesti toteaa, on turha syyttää vapaata kauppaa kehitysmaiden alasajosta – todellinen vapaakauppa olisi todennäköisesti paljon parempi kuin nykyinen maataloustukien, tuontitullien, vientitukien, kiintiöiden ja rajoitusten mukiloima pelikenttä. WTO:n Dohan kierros pyrkii tasoittamaan maailmankaupan pelikenttää myös ”kolmansille maille”, mutta vaikka kierroksen päättymiseen lienee vielä vuosia, tilanne ei toistaiseksi näytä olennaisesti paremmalta.

Itse yllätyin positiivisesti ainakin siitä, että EU ei aseta köyhimmille maille minkäänlaisia tuontitulleja. Myöskään USA ei pidä tuontitulleja useimmille tuotteille, mutta muutamalle tärkeimmälle kyllä. Valitettavasti vientitukia on edelleen pilvin pimein, ja oman maatalouden leväperäinen tuki tarkoittaa entistä epätasaisempaa pelikenttää Afrikalle ja monelle muullekin kehittyvälle maalle (vrt. Meksiko). Lisäksi Afrikan ongelma on se, että siellä ei ole tarpeeksi tuotteiden jalostustoimintaa, josta todellista katetta voisi saada, ja niinpä maa vie pääasiassa raaka-aineita. Vaikkapa Reilun kaupan suklaassa on yleensä käytetty maahan tuotuja Reilun kaupan kaakaopapuja, jolloin suklaalevyn hinnasta vain viitisen prosenttia jää pavun tuottajamaahan. Tämä epätasapaino on osittain toki puutteellisen infran syytä, mutta tärkein syy on tuontitullit: siinä missä raaka-aineilla tulleja ei välttämättä ole lainkaan, käsitellyille tuotteille on yleensä rankka ”progressiivinen” verotus jossa käsittelyasteen mukaan tuontitulli kasvaa jopa 90% asti.

Erittäin kiinnostavia olivat Boltonin laskelmat siitä, paljonko maatalous- ja muut tuet vaikuttavat kuluttajan kukkarossa Euroopassa. Mm. Briteissä laskettiin vuonna 2002 maataloustuista ja näistä seuraavasta korkeammasta hinnasta koituvan kuluttajalle 1500 euron lasku vuodessa. (Eräs kirjan luku, jossa kerrotaan kaupan vääristymien vaikutuksesta länsimaihin onkin nimeltään ”Screw you too”). Joutunen kirjoittamaan tästä tarkemmin erillisessä postauksessa – en ole kokonaan tukien vastainen, mutta niillä tulisi tukea järkevää tuotantoa ja Boltonilta löytyi hyvin kiinnostavaa dataa aiheesta. Lyhyesti kaupan osalta muutamia tärkeimpiä pointteja:

  • Kansallisia tuotantotukia ja toisaalta suojatulleja olisi radikaalisti vähennettävä. (Tässä asiassa mm. WTO on itse asiassa ollut aktiivinen ja jättänyt mm. USA:lle noottia vääristävistä kaupparakenteista.) Bolton ei kuvittelekaan, että kaikki tuet voitaisiin tai pitäisi poistaa, mutta jo merkittävä vähennys antaisi etua niille maille, jotka pystyvät tuottamaan tehokkaimmin.
  • Joidenkin tuotteiden osalta tulisi todella miettiä, kannattaako niitä viljellä siinä laajuudessa kuin nykyisellään. Esimerkkinä käytetään suomalaista sokerijuurikasta ja amerikkalaista puuvillaa.
  • Kehitysmaille tulisi antaa mahdollisuus tuottaa myös jalostettuja tuotteita. Tässä tuontitullien poisto auttaisi merkittävästi, etenkin mikäli progressio poistetaan.

Globalisaation hyviä ja huonoja puolia käsitellään monipuolisesti. Kirja toteaa melko raadollisesti, että pääasiallinen syy siihen, miksi Afrikkaa ei pyritä auttamaan paremmin, on se, ettei mantereella ole väliä. Siellä ei vielä ole näkyviä terroristipesäkkeitä, sikäläiset taudit eivät ole leviämässä tänne tai meillä on niihin lääkkeet, ja kauppakumppanina mantereen merkitys on olematon. Toisaalta muistutetaan, että viimeistään parin sadan vuoden sisään – mikäli vaikkapa terrorismi ei sitä ennen ehdi nostaa päätään – mantereella voi olla mahdollisuus pikku hiljaa ponnistaa omin avuinkin, kun Afrikasta pikku hiljaa muotoutuu maailman viimeinen halvan työvoiman paikka ja se saa vihdoin tarvitsemiaan investointeja: samoja, jotka aikanaan nostivat Aasian nousuun.

Tärkeintä kuitenkin on, että Bolton ei tarjoa ruusunpunaisia laseja, taikakeinoja tai ns. hopealuotia. Hän muistuttaa, että hyvin suuri osa afrikkalaisten ongelmista on heidän omassa vallassaan, ja huono hallinto on monesti ongelmien syynä. Tässä toki länsimailla on osansa (vaikkapa kylmän sodan aikaiset tuet mitä omituisimmille hallituksille) mutta kaikesta emme mekään voi ottaa vastuuta. Kuitenkaan emme voi jättää asiaa olankohautuksen varaan, kun melko yksinkertaisilla muutoksilla mahdollistaisimme sen, että köyhimmillä mailla olisi edes jokin mahdollisuus parempaan. Erityisen typeräksi toimimatta jättämisen tekee se, että köyhimpiä maita auttamalla voimme parantaa myös omia asemiamme.

Erityisen paljon Bolton korostaa kansalaisten vaikutusta. Vaikka esim. Reilu kauppa ei voi olla lopullinen ratkaisu (kuten hän asian muotoilee, afrikkalaisten elinkeino ei saa olla kiinni siitä, että olemme valmiit maksamaan omatunnon rauhoittamiseksi ylimääräistä), se lähettää selkeän signaalin, että haluamme järkevät ehdot myös tuottajille. Hän korostaa kulutusvalintojen tärkeyttä ja sitä, että emme saa globalisaation aikana vajota voimattomuuden tilaan, vaan meidän on otettava asiat haltuun – vastuu, joka tulee vapauden ja mahdollisuuden myötä. Se tarkoittaa niin fiksuja valintoja kaupassa kuin hallitusten ja omien edustajiemme painostusta silloin kun sille on tarvetta. Hän siteraa mm. Tony Blairia ja Bill Clintonia, jotka ovat jälkikäteen julkisesti katuneet etteivät puolustaneet kehitysapubudjetteja – mutta miksi olisivat, kun ketään ei näyttänyt kiinnostavan? Vaikutusmahdollisuudet voivat välillä tuntua pieniltä, mutta voimme kuitenkin tehdä paljon enemmän kuin nyt saamme aikaan. Tämä vaikuttavan kansalaisen saarna sopiikin mainiosti edelliseen postaukseeni.

Apupennosia ei myöskään kannata jättää antamatta, mutta Bolton suosittelee tukemaan suurimpia ja tehokkaimpia järjestöjä, joilla on vähiten hallintokuluja, tai järjestöjä, jotka käyttävät pennosia myös lobbaukseen, joka on erittäin tehokas vaikutusmuoto. Olen itsekin tukenut vaikkapa Kirkon ulkomaanapua lukuisilla possuilla, vuohilla ja hyttysverkoilla, ja hieman alkoi kylmätä kun Bolton kertoi näistä pienten järjestöjen ongelmista. Hän kuitenkin totesi, ettei tuostakaan pidä tuntea syyllisyyttä. Pienet projektit ja pieni apu kun voi auttaa paljonkin yksittäisiä ihmisiä – ongelmana on, että meidän tulee saada kokonaiset kansakunnat jaloilleen, ja siihen vaaditaan isompia pyssyjä.

Bolton ei malta olla esittämättä myös ruusunpunaista vaihtoehtoa asioiden korjaamiseen. Se vaatisi toki kaikkien kansainvälisten ja kansallisten järjestöjen radikaalia uudelleenmuokkausta, mutta on mainio esimerkki siitä, miten asiat olisivat idealimaailmassa. Varsinaiset muutosehdotukset ovat kuitenkin paljon varovaisempia ja toteutettavissa – jopa siinä määrin että se todella antaa toivoa.

Muutos palveluyhteiskunnaksi ja kuluttamisen loppu

Aleksi Neuvosen ja Roope Mokan toimittamana on ilmestynyt Tammen Pystykorvasarjassa pamfletti, jota olin jo hieman odottanutkin. Kyseinen lehtinen, Olimme kuluttajia, keskittyy kulutuskriittisyyteen ja tarjoaa neljä vaihtoehtoista skenaariota sille, missä jamassa maailmamme on viidentoista vuoden kuluttua. Itse skenaariot on tehty neljän eri työryhmän kanssa, jotka pohtivat klassisen nelikentän tarjoamia vaihtoehtoja, akseleina globaali tai paikallinen sääntely ja yhteisöllisyyden tai yksilökeskeisyyden korostuminen.

Kiinnostavin huomio kirjasessa on monesti muuallakin esiin nostettu ajatus siitä, että kulutus siinä muodossa kuin sen nyt tunnemme tulee loppumaan. Kirjan aikajänne, 15 vuotta, tuntuu melko radikaalien skenaarioiden osalta hieman lyhyeltä, mutta suunta on varmasti oikea. Ajatuksena on, että luonnonvarojen huvetessa, väestön lisääntyessä ja mahdollisen sääntelyn – vaikkapa energiaverotuksen – lisääntyessä tavarat alkavat jälleen maksaa enemmän suhteessa tuloihin ja nykyisenkaltaiseen kertakäyttö- ja kulutuskulttuuriin ei ole paluuta. Tämän jälkeen riippuu globaalin sääntelyn ja yhteisöllisyyden toteutumisesta, miten tässä huvenneiden resurssien skenaariossa toimitaan. Pahimmassa tapauksessa – järkeviä kansainvälisiä sopimuksia ei saada aikaan ja ihmiset eivät lyhyen alkuinnostuksen jälkeen kiinnostu vastuullisesta toiminnasta – nykyinen meno jatkuu niin pitkään kuin mahdollista mutta aina vähäisemmillä resursseilla ja pienemmillä kierroksilla. Ehkä utopistisimman kuuloisessa skenaariossa (edelleen nelikentän ”ei globaalia sääntelyä”-kohdassa mutta yhteisöllisyyden sarakkeessa) kansainväliset instanssit ovat hajonneet ja elämä muuttunut hyvin paikalliseksi.

Joka tapauksessa paikallisuus tulee korostumaan, kun kuljetuskustannukset kasvavat. Matkustamisesta tulee eliittiharrastus. Melkein joka skenaariossa internetille povattiin entistä suurempaa osuutta – miniläppäreillä ja kaikenkattavalla netillä päästään tyydyttämään kommunikaatiotarpeet ja saadaan tieto välitettyä paikasta toiseen vaikka tavarat ja ihmiset eivät enää niin hyvin liikukaan.

Tärkein kulutuksen itsensä muutos on tavaroiden kulutuksen sijaan kuluttamisen kohdistuminen nimenomaan palveluihin. Tämä toivon mukaan onkin trendi, joka kasvaa tästä hamaan ikuisuuteen. Palveluista saa näppärästi aikaan myös luksustrendejä, jotka tyydyttävät tarvetta näyttää mihin kullakin on varaa.

Lehtinen on tyypilliseen pamfletin tapaan nopealukuinen ja melko poleeminen. Kuten toimittajat huomauttavat, kirjasen tarkoitus on ennen kaikkea herättää keskustelua siitä, miltä tämä maailma tulee näyttämään ja mitä meidän tulee tehdä eri tulevaisuudenkuvien mahdollistamiseksi tai torjumiseksi. Jos eri tulevaisuuden skenaariot kiinnostavat, lehtiseen kannattaakin tutustua: mitään ihan hirveän uutta ja ihmeellistä se ei tarjoa, mutta toimii innostavana ajatusleikkinä.

Kotikulmilla ja kirjakaupoissa

riittaajo ruoanpuolestaLoma on pidetty ja arkeen paluu on ollut yllättävän hektistä: sen verran tekemättömiä asioita oli kertynyt todo-listalle. Olen kuitenkin ehtinyt jo kiertää hieman suosikkirentoutumiskohteissani, kirjastoissa ja kirjakaupoissa ja havaitsin että parikin täällä aiemmin mainitsemaani kirjaa on käännetty suomeksi.

John Naishin Enough on kääntynyt nimelle Riittää jo (mukavan likelle osui postaukseni nimi) ja Michael Pollanin In Defense of Food on hyllyissä nimellä Oikean ruoan puolesta. Hauska havaita, että molemmat kirjat on kustantanut jyväskyläläinen Atena Kustannus – isot tekijät eivät joko ehtineet tai uskaltaneet ensin. Kustantamolla näyttää olevan muutenkin hyvä valikoima, kannattaa tutustua.