Tämä kertoo myös sen, miten eri tavoin – vainoharhaisesti – digitaaliseen musiikkiin suhtaudutaan vielä nytkin, kun kuluttajat ovat pääosin siirtyneet sen pariin. Asia tulee ehkä selvimmäksi vertaamalla digitaalisen musiikin jälleenmyyjän asemaa levykauppiaan asemaan. Perinteinen levykauppias – CD- ja LP-levyjen myyjä – joutuu toki myös myymään monopolien tuottamaa sisältöä kunkin yhtiön määrittelemillä sisäänostohinnoilla. He kuitenkin voivat ostaa (ja tässä toki voi korjata, jos aihe on jotenkin monimutkaisempi) levyjä määrähintaan haluamansa määrän ja myydä ne haluamallaan hinnalla, myyjän voimatta enää puuttua sen kummemmin tuottoon kuin myyntitilastoihinkaan.

Digitaalisen musiikin kohdalla siis ei ole kyse siitä, että vanhanaikaista mallia oltaisiin väkisin tuomassa uuteen liiketoimintaan. Ei, vaan siitä, että uutta liiketoimintaa koskemaan on sorvattu täysin uudet liiketoimintamallit, jotka muistuttavat enemmän mafian toimintaa ja vaikuttaisivat täysin järjettömiltä perinteiseen levykauppatoimintaan sovellettuina.

Mutta yrittävätkö levy-yhtiöt vain turvata tulonsa digitaalisen musiikin syödessä leipää pöydästä? Näinhän ne väittävät, mutta todellisuudessa ne samanaikaisesti syövät omia mahdollisuuksiaan digitaalisessa maailmassa että (ja tämä on se pelottavampi puoli) pyrkivät muokkaamaan maailmasta hyvin erilaista kuin ennen, pahempaa. Tästä esimerkkinä USA:ssa valmisteilla oleva SOPA-laki, jota estämään ovat heränneet myös suuret internetiin liiketoimintansa perustavat yhtiöt. (Lisäys muutama päivä artikkelin kirjoittamisen jälkeen, julkaistaessa: EU:ssakin osataan.)

En väitä, etteikö levy-yhtiöiden toiminta tule muuttumaan digitaaliseen mediaan siirtymisen seurauksena. Mainittakoon, että tähän asti pelätyt vallankumoukset tosin ovat vain lisänneet alan volyymiä (niin C-kasettia, CD-levyä kuin DVD:täkin on pidetty aikanaan saatanan kätyreinä). Digimusiikkiin siirtyminen tuo kuitenkin mukanaan murroksen, joka varmasti muuttaa ennen itsestäänselviä liiketoimintamalleja. (Edelleen, väitän etteivät levy-yhtiöt edes nykymallillaan olisi silti hätää kärsimässä.)

Näen kuitenkin nykymallille oikeastaan vain yhden vaihtoehdon. Musiikin täytyy seurata journalismia ja kirjoja matkalle, joka tulee muuttamaan myös musiikkia itseään.

Verkkoon siirtyivät ensimmäisenä uutiset. Jo nyt useimmat lukevat uutisensa ilmaiseksi, ja laatulehdistön puolesta pelätään. Samalla netissä myös ilmaisen sisällön laatu on parantunut, ja näkökulmat moninaistuneet. Lehdistön murros on niin iso, ettei sitä tässä musiikin kyljessä voi käsitellä: esim. Clay Shirkyn analyyseja kannattaa käydä vilkaisemassa.

Seuraavaksi verkkoon siirtyivät kirjat. Kuten edellisessä postauksessa kirjoitin, tämä muuttaa niin kirjojen myyntiä, kirjoittamista kuin lukemistakin. Meistä kaikista voi tulla kirjailjoita. Tästä huolimatta markkinat, lukijat tai edes kustannustoimittajat eivät katoa kokonaan. Kirjat muuttuvat ja monipuolistuvat, mutta lopulta meidän kaikkien on mahdollista voittaa muutoksessa.

Takaisin musiikkiin. Musiikki on siis seuraamassa journalismia ja kirjoja. Levy-yhtiöt seuraavat lehtitalojen ja kustannusyhtiöiden jalanjäljissä (haraten kyllä pirun sinnikkäästi vastaan, se täytyy myöntää). Mitä tästä seuraa?

Levy-yhtiöt eivät takaa kunnollisia tuloja kuin parhaiten myyville artisteille. Pääasialliset syyt mennä levy-yhtiön talliin ovat olleet kalliit studiolaitteistot, levyn teettämiskustannukset, valmiit markkinointi- ja jälleenmyyntikanavat, editointityö ja mahdolliset yhteistyökumppanit, kuten laulajien ja musiikintekijöiden tuominen yhteen. Digitalisointi on poistanut näistä jo lukuisia esteitä: levyä ei tarvitse enää teettää, jälleenmyyntikanavat ovat olemassa ja markkinointia voi hoitaa muitakin reittejä, vaikkei ehkä yhtä suurella volyymilla. Työkalujen kasvaessa studion merkitys saattaa vähetä, internetin kautta voi löytää kontakteja. Editointi jää tässä samalla tavoin alkuun lapsenkenkiin kuin kirjoissa toimittaminen.

Musiikki muuttuu tämän uuden mallin mukaiseksi. Enää ei tähdätä alunperin levyformaatin määrittelemään albumimittaan. Musiikista voi tulla vähemmän “tuotettua” kun sitä tehdään amatöörivoimin. Muusikot päätyvät independent-toimijoiden kumppaneiksi ja levy-yhtiö korvataan uudenlaisilla yrityksillä, vaikkapa Tunecorella. Myös isoja artisteja varmasti vielä riittää, ja joku iso levy-yhtiökin: kenttä kuitenkin pirstaloituu, ja tuotot ehkä jakaantuvat tasaisemmin.

Musiikkikentälläkin siis tulee tapahtumaan isoja järistyksiä. Sitä ei kuitenkaan pidä pelätä.

Ehkä meistä kaikista tulee vielä muusikoita.

Käyttämämme media on kategoria kerrallaan siirtynyt digimaailmaan. Se alkoi uutisista, niiden jälkeen verkkoon siirtyivät kirjat. Ostamme edelleen kirjamme tavalliseen tapaan, vain osittain eri muodossa kuin ennen, ja suuret pelurit kuten Amazon ovat päässeet hyviin asemiin. Suomalaiset kaupat ovat hätää kärsimässä, eivät siksi että digitaalinen kirja olisi syönyt niiden markkinoita vaan siksi, että ne eivät tarjoa kunnollista digitaalista sisältöä, toimivista palveluista puhumattakaan. Rahat valuvat rajojen ulkopuolelle, kun koulutettu väki ostaa alkukieliset kirjat Amazonista kun niitä ei tarjota Suomessa. (Samaan aikaan suomalaiset kaupat väittävät, että digikirja ei myy. Kyllä myisi, mutta jos tarjolla on viisikymmentä kirjaa kaupan sadastatuhannesta nimikkeestä, tuskin kovin moni osuu kohdalleen.)

Kirjojen kohdalla on tapahtunut jotain joka on analogista Twitterin, Facebookin ja blogien uutiskirjoitteluun: amatöörien ilmaantuminen areenalle. Digikirjan myötä kirjan julkaiseminen on helpottunut. Kirjan voi myös painaa itse helposti digitaalisessa painossa ja teettää vaikka kirja kerrallaan sitä mukaa kun tilauksia tulee. E-kirjat tekevät tuloaan: alkaa olla jo epätavallista, jos suosittu bloggari ei vuoden-parin sisään julkaise bloginsa teemoista digitaalista kirjaa.

Tämä tarkoittaa useampaakin merkittävää muutosta: kirjojen editointi vähenee, kun omakustanteet lisääntyvät. Kirjojen määrä kasvaa. Kirjojen etukäteismarkkinointi tai käytännössä verkossa kirjoittaminen lisääntyy – tätä tapahtuu blogeissa jatkuvasti, ja samaa metodia sovelsi osin mm. Osmo Soininvaara Sata-komiteakirjansa kanssa. Hypetermi, crowdsourcing, tulee tässä myös esiin: kun kirjaluonnoksesta tulee julkinen, myös kommentoijat pääsevät muokkaamaan sisältöä. Radikaaleimmat laittavat kirjansa kaikkien muokattavaksi, hyväksyen lopputuleman editoimatta, kuten Leo Babauta. Kun kirjojen hinta laskee ja julkaisukanavat lisääntyvät (tosin Amazonin kaltaisten keskuskauppapaikkojen merkitys kasvaa entisestään), kynnys ostaa kirjoja pienenee.

Tästä voi seurata muutakin mielenkiintoista, kuten Julien Smith ennustaa blogikirjoituksessaan The 6 Shifts of a Kindle dominated marketplace: kirjat lyhenevät ja muuttuvat iskevämmiksi, kun kilpaillaan blogilukijoiden keskittymiskyvystä ja kirjan markkinakelpoisuudesta. Niitä jätetään kesken entistä helpommin. Kuten Smith toteaa: meistä kaikista tulee kirjailjoita.

Tästä huolimatta kustannustoimittajia tarvitaan edelleen. Markkinapaikkoja, joissa myyjä ja ostaja kohtaavat, tarvitaan edelleen. Suurten kustantamojen dominoivan markkina-aseman aika voi olla ohi, mutta myös kustannustalot varmasti jossain muodossa pysyvät. Osa kustannustoimittajista muuttuu ehkä freelance-työskentelijäksi: kustannussopimuksen sijaan voit maksaa siitä, että joku editoi tekstiäsi. Kirjat muuttuvat ja monipuolistuvat, mutta lopulta meidän kaikkien on mahdollista voittaa muutoksessa.

Paperin tärkeimmät ja konkreettisimmin kunnallistason päätöksiä ohjaavat asiat olivat varmasti visiot julkisesta liikenteestä eli raideliikenteen ja muiden julkisten reiteistä, asutuksen tiivistämisestä joukkoliikenneyhteyksien varrella ja viheralueiden säilyttämisestä, jolloin saadaan pidettyä ns. vihersillat pääkaupunkiseudun ulkopuolelle.

Kokouksessa kuitenkin vielä muokattiin paperia monesta kohtaa, enemmän detaljitasolla, ja sain itse mukaan pari asiaa joita pidin tärkeinä: ensinnäkin huomio siitä, että tietotekniikan ja elektroniikan käytön kasvu aiheuttaa lisää sähkön kulutusta ja toisaalta maininta palveluiden saatavuudesta sekä tuotteiden lisääntyvästä tilaamisesta netin kautta.

Samassa yhteydessä ehdotin myös poistettavaksi lausetta, jossa todettiin, että päivittäistavarakauppa on kaikilla asukkailla alle kilometrin säteellä haja-asutusalueita lukuunottamatta. Tämä ei mennyt läpi, mikä oli kokonaisuuden kannalta varmasti fiksuinta. Muutos liittyi pikaisesti tekemääni lisäykseen, jossa painotin kulutuksen keskittymistä nettiin ja tavaroiden toimituksen todennäköistä lisääntymistä kaupassakäynnin sijaan, eikä ollut kokonaisuutena harkittu. Asia jäi kuitenkin vielä askarruttamaan. Mielestäni nimittäin on erinomaista mainita, että palveluiden ja tavaroiden tulisi olla saatavilla lähietäisyydellä, mutta vaatimus päivittäistavarakaupan läheisyydestä särähti korvaan. Pilkunviilausta siis.

Oma käsitykseni kulutuksen muuttumisesta liittyy suuresti juuri kulutuksen siirtymiseen sähköiseen muotoon. Meilläkin tilataan jo musiikki kuukausimaksulla, leffat katsotaan netistä (ei torrentin vaan Voddlerin kautta) ja lehtiä ostan iPadille. Toisaalta verkkomyynnin lisääntyminen on trendi, jonka ennustetaan vain kasvavan. Sohvaa ei (vielä) saa sähköisesti kuin HabboHotelliin, joten netin kautta tilattavat tuotteet ovat nousussa. Muistan lukeneeni, että puolet kaikesta kaupankäynnistä tulee tapahtumaan netin kautta muutaman vuoden sisään – joka tapauksessa kyseessä ei ole enää marginaali-ilmiö. (3D-printtaus tulee muuttamaan tätäkin pelikenttää, varmasti ennen vuotta 2050.)

Kaupankäynti on murroksessa, joka johtuu siitä, että nykyiset palvelurakenteet eivät pysy muutosten perässä. Tämä on hyvä asia, koska se ehkä hieman edes murentaa Suomen naurettavaa kauppadipolia. Kun isot ketjut eivät osaa ketterästi vastata kysyntään – vaikkapa lähiruoan tarpeeseen – pienet kaupat pääsevät vetämään välistä. Vielä paremmin kysyntään osaavat vastata nettikaupat. Meilläkin tilataan kuiva-aineet netistä kotiovelle, aika moni paikka tarjoaa jo erilaisia säännöllisiä hedelmä- ja vihanneslähetyksiä ja uusin ruokapiiri.fi kokoaa yhteen ruokapiirejä ja niistä kiinnostuneita. Samalla kaupungissa on vihdoin innostuttu viljelemään ja jotkut käyvät itse tilalla hakemassa ruoka-aineita.

Samaan aikaan kaupatkin alkavat vihdoin tajuta toimituksen arvon. Meillä ei vielä haluta maksaa kymppiä kotiinkuljetuksesta, mutta ennen pitkää tuokin varmaan muuttuu. Enemmän tilaajia, säännöllisemmät reitit, ja hinta saadaan puristettua alemmas. Päästöjä tulee vähemmän kuin jos kaikki tilaajat kävisivät erikseen autolla kaupassa.

Ihmiset haluavat laatua, mutta mielet myös muuttuvat. Koska meillä on varaa, halutaan kokeilla uutta ja halutaan tarjontaa. Kivijalkakauppa kuulostaa ihanalta, ja kaikki kannattavat niitä periaatteessa. Samalla kaikki jotka joutuvat säännöllisesti asioimaan Alepassa kiroavat paikkaa. Olen itsekin ollut Alepan säännöllinen asiakas (ja niissäkin on eroja), mutta parisen vuotta lähikauppanani toimi taannoin myös Sellon Citymarket. Arvatkaapa kummassa oli hauskempi käydä?

Suomessa on tehty järkyttäviä kaavoituspäätöksiä, joiden seurauksina mitä omituisimpiin paikkoihin on saatu automarketteja. Nämä osaltaan tyhjentävät keskustoja. Tästä kehityksestä on päästävä eroon, mutta samalla on muistettava olennainen seikka: kukaan ei ole pakottanut ihmisiä ajamaan automarkettiin. Niihin mennään, koska ne tarjoavat jotain mitä se lähikauppa ei. Nykyään valintaa ei enää ole aina mahdollista tehdä, mutta alunperin kun automarketit tulivat, ihmiset äänestivät jaloillaan. Tai renkaillaan. Suuret kaupat ovat ylivoimaisia kahdessa asiassa: valikoima (eli suunnaton määrä eri tuotteita) sekä siinä, että kaikki asiat voidaan hoitaa saman katon alla. Ajatus kivijalkalihakaupasta on kaunis, mutta vain ruoanlaiton harrastaja voi käydä tekemässä arkiostokset kaikki eri ruokakaupoissa. Useimmat meistä muista eivät halua tuhlata siihen aikaa, paitsi harvinaisena herkkuna. Lisäksi isoissa kaupoissa on ainakin edullisempi maine, ja suuremman kierron ansiosta tuoreempaa tavaraa.

Meidän ei siis kannata ehdottaa, että päivittäistavarakaupat kokisivat renessanssin samassa muodossa kuin missä ne olemme tunteneet. On tärkeää pyrkiä siihen, että ihmiset saavat päivittäistavaransa lähietäisyydeltä, ajamatta automarkettiin, mutta tapa jolla se tulevaisuudessa mahdollistetaan tuskin on entisenkaltainen Alepa joka toisessa korttelissa.

Yksi mahdollisuus on, että tulevaisuudessa se, mitä tunsimme joskus lähikauppana, on ennemminkin palvelupiste, joka ehkä tarjoaa laajennetun kioskin palvelut – välttämättömimmät elintarvikkeet – toimii jonkinlaisena postipisteenä, ja välittää netistä tilatut ostoskorit. Lisämaksusta sieltä voidaan kuljettaa tavarat kotiovelle, myös joustaviin aikoihin. Kaupassa voi liittyä lähiruokapiiriin, tilata eksoottiset hedelmät suoraan rahtilaivalta ja jopa välittää paikallisesti kaupungissa tuotettuja vihanneksia. “Kaupasta” löytyy myös 3D-printteri, jolla saa saman tien mukaan erilaiset pientavarat joiden kaavat on voinut ostaa netistä tai ehkä kaupan omasta katalogista.

Samassa korttelissa on varmasti etenkin isommissa keskuistoissa myös leipomoa ja muuta pienkauppaa. Toivon mukaan myös “korttelitaloja” joissa etätöitä voisi tehdä yhteisellä toimistolla – vision hauskimpia ehdotuksia. Mutta päivittäistavarakaupan pysyminen samana tuskin tulee tapahtumaan.

Loppujen lopuksi ehkä vain annamme termille “päivittäistavarakauppa” uuden merkityksen. Kirjastot eivät enää ensisijaisesti lainaa kirjoja (jälleen tarkistamaton väite, mutta ymmärtääkseni etenkin isoissa keskuksissa jo puolet toiminnasta on jotain muuta kuin kirjojen lainaamista), mutta nimi on säilynyt. Kirjastot ovat myös onnistuneet pysymään ajan tasalla ja säilyttämään vetovoimansa. Jokin vastaava muutos tulee koskemaan myös päivittäistavarakauppaa, ja tulee olemaan mielenkiintoista nähdä, osuuko oma arvaukseni lähelle.

Itse kukin voi arvata, olenko ehtinyt vielä avata Kööpenhaminassa hankkimaani kirjaa. Pyörät tulivatkin mieleeni toista reittiä – lueskelin Otso Kivekkään blogista perusteluja parin päivän takaisen Kriittisen pyöräretken vaatimuksille (jossa kannattaa erityisesti kiinnittää huomiota ajatukseen ajokaistojen käytettävyydestä), ja muistin sitä edellisen retken aiheen josta oli pitänyt kirjoittaakin. Vaikka tästä on moni kirjoittanutkin, aihe ansaitsee tulla jaetuksi uudellekin yleisölle.

Moottoritiet bulevardeiksi on iskevä ja vähän turhankin kärjistetty slogan – omat niskavillani nousivat ensikuulemalta pystyyn. Kun varsinaisen asian kuulee, lausahduskin saa järkevämmän merkityksen, joka pituutensa vuoksi ei tosin oikein enää kuulosta iskevältä: keskustan viereen, asutuksen lähelle tulevat moottoritienpätkät kaduiksi, jotta saadaan asuinympäristö viihtyisämmäksi ja merkittäviä määriä lisää kerrosneliöitä majoittamaan pääkaupunkiseudun kasvua. (Kiitokset Mikko Särelälle aiheeseen tutustuttamisesta – Mikon blogista löytyy aiheesta enemmänkin.)

Viimeistä edellinen Kriittinen pyöräretki ajettiin Länsiväylällä ja sai mukavasti otsikoita. Ei, tarkoituksena ei ollut saattaa Länäriä pyöräfanaatikkojen työmatkaetapiksi, vaan tehdä jotain sille kummallisuudelle, että moottoritie tulee Ruoholahteen saakka ja halkaisee mennessään kahtia Lauttasaaren – halutun ja jo liki niin täyteen rakennetun alueen kuin olla voi.

Vaatimuksen pihvinä on, että jos moottoritie päättyisi jo Lauttasaaren alkuun – ei siis hirveän paljon aiemmin kuin nykyinenkään loppupää – moottoritielle vaadittavia suojavyöhykkeitä ei tarvittaisi. Tien varteen voisi tehdä lisää asutusta, kymmeniä tuhansia kerrosneliöitä, ja toisaalta tehdä samalla Lauttasaaresta taas astetta miellyttävämpi paikka elää. (Ja kyllä, samalla helpotettaisiin ihan vähän myös pyöräilijöiden elämää. Olen itse aikanaan pyöräillyt aktiivisesti keskustaan Olarista ja se pätkä Lauttasaaren kohdalla nosti kyllä sekä sykettä että verenpainetta enemmän kuin ne edeltävät seitsemän kilometriä. Taisi kestääkin yhtä kauan, vain vähän liioitellen.)

Nykyrakennustekniikalla uusista taloista saataisiin hiljaisia, missä myös alemmat nopeusrajoitukset auttavat. Ne suojaisivat taakse jääviä taloja entistä enemmän. Autoilijoiden matka ei juuri hidastuisi – pätkä on lyhyt ja ruuhka-aikaan joka tapauksessa mateleva. Tapiolalainenkaan ei löydä tästä ongelmaa.

Kuva christianiabikes.com

Hifistelyä pyörissä puolestaan on paljon vähemmän. Suomessa pyöräily on monessa mielessä hifistelylaji: siinä mennään veren maku suussa, ja työmatkapyöräilyynkin vaaditaan kallis pyörä, erikoiskuteet ja matkamittari. Vaikka mielestäni tämä on joskus erinomainenkin asia – olen itse hankkimassa juuri moista fillaria, jotta saisi harrastettua liikuntaa työmatkojen aikana – Kööpenhaminan mallissa pyöräily on vain nopea tapa siirtyä paikasta toiseen. Pyörät ovat kaupunkipyöriä, joissa on koreja ja lastenistuimia, ja pyöräilijät tavallisissa toimistovaatteissaan. Pyörä on näppärin väline ja se näkyy.

Kaupungin suunnittelussa pyörät on otettu huomioon kaikkialla. Pääkaduilla pyöräreitit ovat lähes autokaistan levyiset, ja siitä huolimatta suuremmalla käytöllä. Liikennesääntöjä noudatetaan ilahduttavan tarkasti, kävelytien puolella pyörää talutetaan poikkeuksetta mutta toisaalta pyörät voi myös jättää minne tahansa. Talon seinustalla pitkä rivi ei häiritse eikä vie tilaa.

Pyörien kaupunki ei ole syntynyt sattumalta. Eilisellä Designmuseovisiitillä nappasinkin museokaupasta kirjan Copenhagen – City of bicycles. Kauniisti taitettu kirja paitsi kuvaa elämää pyörien kaupungissa myös kertoo sen historiaa ja kuvaa sitä päätösten ketjua, joilla kaupungista tehtiin ihmisille helppo liikkua.

Aika oli lyhyt ja aihepiiri laaja – otsakkeen alle taisi mennä koko Caton elämäntyö – joten esitys oli pakostakin kursorinen ja valikoiva. Alkuun Cato esitti katsauksen sitä, mikä nykyjärjestelmässä on pielessä. Aihe oli jo melko tuttu myös yleisölle (Cato naureskelikin, että vuoden 2007 jälkeen hänen talousluentojaan vasta lakattiin pitämästä huuhaana, kun ihmiset aloivat olla perillä asioista jo ennen luennolle saapumista) ja käsitteli finanssi- ja reaalitalouden suhdetta sekä nykyisen talousjärjestelmän ongelmia. Eräs mielenkiintoinen tapa kuvata nykyjärjestelmää oli niin yksikertainen, etten ollut tullut itsekään ajatelleeksi: kun talous kasvaa nimenomaan velan kautta, velka synnyttä itsessään kysynnän. Vasta tämän jälkeen joudutaan etsimään raaka-aineet tuolle kysynnälle, sen sijaan että ensin valmistettaisiin tuote ja sen jälkeen sen hinta määräytyisi varojen ja kysynnän mukaisesti. Velka siis lisää kulutusta, mikä on sinänsä tiedossa, mutta en ollut osannut ajatella sitä noin konkreettisesti raaka-aineiden kautta.

Puhuttaessa talouden hiilipäästöistä Cato muistutti, että hiilipäästöt seuraavat käytännössä identtisesti maailman bruttokansantuotetta: taloudellinen aktiivisuus on hiilipäästöjen lähde. Tärkeä osa hänen työtään onkin miettiä, miten näitä hiilipäästöjä voisi vähentää. Mielenkiintoinen oli esimerkiksi idea siitä, että yksinkertaisesti laskettaisiin, paljonko meillä on varaa päästä hiilidioksidia ilmaan, jaettaisiin summa maapallon väkiluvulla ja jaettaisiin kaikille. Tästä saataisiin eräänlainen päästövaluutta, jota voisi käyttää niin tavaran ostoon kuin päästöoikeuksien hankkimiseen. Cato toi esille myös ajatuksiaan mahdollisesta dollarin aseman maailmanmarkkinoilla korvaavasta yhteisvaluutasta (joka ei olisi siis tuo “hiilivaluutta”, vaan osa finanssijärjestelmän järkevöittämistä), kansalaispalkasta ja esitteli erään mallin kestävämmälle kulutukselle, alueelliset talousalueet (mitenkähän tämän voisi suomentaa). Jälkimmäisessä oli siis yksinkertaisesti kyse siitä, että tuotanto ja kulutus keskittyisivät alueittain niin, että kukin alue olisi omavarainen tuotantonsa suhteen. Caton arvio esim. Britanniaan sopivasta määrästä tällaisia alueita oli muistaakseni kymmenkunta.

Ajatuksia ei valitettavasti ehditty käymään läpi kuin kursorisesti, ja esityksen jälkeisessä keskustelussa itseäni kiinnostavat asiat jäivät huomiotta kysymysten keskittyessä downshiftaamiseen ja muihin yksilötason toimenpiteisiin. (Tässä olen myös itse syypää, ehdin esittää yhden huomion joka ei ollut sekään olennaisimmasta päästä.) En myöskään ehtinyt jäädä paikalle keskustelemaan kyselytuokion jälkeen, mutta tässä pienen pureksinnan jälkeen käteen jääneitä ajatuksia ja kysymyksiä.

Ongelmana oli juuri erilaisten ideoiden liian lyhyt esittely, mistä syystä minun on vaikea sanoa, olenko joistain kysymyksistä ollenkaan samoilla linjoilla. Mielestäni perustulo (pidän nimikkeestä kansalaispalkkaa enemmän) on hyvä idea nimenomaan byrokratian vähentäjänä, mutta se ei saa mielestäni taata kuin selviytymisen kahdestakin syystä: syrjäytymisriskin ja kustannusten vuoksi.  Etenkin nuoret, jotka vasta aloittelevat työuraansa, ovat syrjäytymisvaarassa jos käteen voi saada riittävästi rahaa mitään tekemättä. Yhteiskunnalla ei  ole myöskään varaa kustantaa riittävää elintasoa kenelle tahansa, joka päättää olla tekemättä töitä. Sinänsä en lähtisi liikaa hätyyttelemään niitä harvoja, jotka järjestelmän avulla jäisivät tahallisesti työelämän ulkopuolelle: näiden poikkeusten vähäinen määrä tuskin kaataisi taloutta ja on järjetöntä pyrkiä tekemään aukotonta järjestelmää sillä hinnalla, että järjestelmästä tulee kallis ja kankea käyttää. Siis Suomen sosiaaliturvaa… (Caton esitelmään täysin liittymättä, viimeisin kuulemani Kela-uutinen oli, että Suomen vuosittaiset noin 17 ‘golf-isää’ pyritään saamaan kuriin sillä, että isäkuukautta ei saa pitää jos lapsella on jo hoitopaikka. Kaveri meinasi siis menettää tästä hyvästä isyyslomansa. Kostoksi hän sitten päättikin jäädä kotiin vuodeksi. Onnea valinnasta, vuosi on varmasti hieno, ja Kela onnessaan kun tällä tavalla ‘säästi’ rahaa.) Caton malli perustulosta yhden kalvon perusteella kuulosti enemmän siltä, että se takaisi kaikille riittävän hyvän elämän: kaunis ajatus, jossa valitettavasti haiskahti viisivuotissuunnitelma.

Erityisesti mieltä jäi vaivaamaan, millaisia pankkijärjestelmiä Cato oli miettinyt nykymallin tilalle? Itse en näe vaihtoehtoa pankeille, monestakin syystä: ensimmäisenä jo se, että aina toisinaan ihmiset tarvitsevat luottoa, ja sitä tulee heille voida tarjota. Mikrolainoitus on edelleen hyvä esimerkki siitä, kuinka paljon hyvää velan avulla voidaan tehdä. Ongelmanahan ei ole pelkästään lainan saanti vaan se, että järkevien vaihtoehtojen puute avaa markkinat koronkiskureille. Samoin yritykset tarvitsevat lainaa: kasvu pelkän hartiapankin avulla on useimmille utopiaa. Catocaan ei nähdäkseni haaveile yhteisestä valuutasta, jopa päin vastoin: hän on pohtinut valuutta-alueiden järkeviä kokoja ja ainakin osittain uskoo jonkun tason paikallisvaluuttoihin. Valuutan vaihtoon vaaditaan myös pankkeja. Jos Caton ajattelua (kuten sen ymmärsin) seuraa loogiseen johtopäätökseen, ainakaan fiat money ei jäisi jäljelle, jolloin korvike olisi mahdollisesti valtiojohtoinen keskuspankki joka ottaisi nykyisten liikepankkien tehtävät hoitaakseen. Tai liikepankkeja säädeltäisiin jollain muulla tavoin.

Myös Caton esittämä aluemalli hieman ihmetytti. Ymmärrän taustalla olevan ajatuksen siitä, että hallinnoimalla pienempiä kokonaisuuksia ihmiset voisivat suoremmin nähdä myös esim. kulutuksen seuraukset ympäristössä. Suoraviivainen mallin toteutus (jota siis Cato ei välttämättä tarkoittanut, mutta jälleen yhden kalvon perusteella on vaikea päätellä asiaa) taas tuntuisi johtavan suoraan feodaaliajan Eurooppaan. Kun esitelmän jälkeen mainitsin ystävälleni epäilyksistäni mallin toimivuudesta, hän muistutti myös olennaisesta asiasta eli luonnon resurssien laaja-alaisuudesta: Itämeri on mainio esimerkki ekosysteemistä, jonka huolenpito ei voi olla yksittäisten siihen rajautuvien alueiden varassa.

Jäin miettimään, mitä tällaiset “pientalousalueet” voisivat olla, jos Caton ajatus edes jossain muodossa toteutuisi. (Ajatushan pohjautuu siihen, että tulevaisuudessa fossiiliset polttoaineet loppuisivat, tavaran laajamittainen kuljetus estyisi ja myös ruoantuotanto palaisi tästä syystä lähemmäs loppukäyttäjää.) Suoraviivaisen mallin sijaan edessä olisi todennäköisesti jotain jota emme osaa kuvitella, hybridi jossa internet verkottaa ihmiset tiiviisti toisiinsa mutta jossa on myös alueellisia ulottuvuuksia. Kenties kyseessä on oman alani aiheuttama ajatusvinouma, kenties vain tämän sukupolven ymmärtämä fakta, mutta en voi kuvitella tilannetta, jossa internet ei olisi tiivis osa yhteiskuntaa. Tai voin, mutta ne skenaariot vaativat suurimittaista katastrofia ja kirjaimellista paluuta menneille vuosisadoille. (Se, millaisen muodon internet saa, on oma mielenkiintoinen kysymyksensä mutta menee ohi tämän postauksen aihepiiristä.)

Maailmanlaajuisen kaupankäynnin pysähtymistä minun on myös vaikea kuvitella. Kalliimmaksi se voi käydä, vaikeammaksikin, mutta viime kädessä kaupankäynti on mahdollistanut elintason nousun ja paremman elämän kaikkialla maapallolla. Samoin teollistumisen aikaansaamat hyödykkeet ovat nostaneet elintasoa vapauttamalla ihmiset kaikkein jokapäiväisimmistä askareista. (Viihdyttävä, vaikka enemmän huvin kuin asian puolelle menevä TED-talk Hans Rosling and the Magic Washing Machine tulee mieleen.) Kaupungistuminen tulee varmasti jatkumaan, ja suurimpia haasteita onkin saada kaupungeista toimivia, niin liikenteen, viihtyvyyden, työn kuin ruoantuotannonkin osalta. Maailman ympäristöhistoriassa käsiteltiinkin paljon jalanjälkeä, jonka kaupunki jättää ympäristöönsä: kaupunki vaatii raaka-ainetta ja energiaa laajalta alueelta. Kaikki tavat pienentää tätä jälkeä ovat tärkeitä. Kaupungistuminen ei ole peikko, vaan ymmärrettävä asia: ihmisillä on tarve kokoontua suurempiin keskittymiin, jossa usein sekä ajatukset voivat virrata vapaammin ja työt järjestyvät helpommin kuin harvaan asutuilla alueilla. Onnistunut kaupungistuminen ei kuitenkaan tapahdu suunnittelematta.

Kaikkiaan esitys toimi ainakin virikkeenä ja joutunen lisäämään Caton opukset lukulistalle. Näistä mieleen tulleista aiheista jatkan vielä, etenkin talouskasvua ja kaupunkien toimivuutta olen miettinyt viime aikoina.

Postilaatikosta tippui juuri pinssi. Liityin vihdoin puolueeseen.

Vihreät eivät blogiani seuraavalle välttämättä tule yllätyksenä, mutta valinta ei ollut helppo. Pitkään olin pitänyt puolueeseen kuulumista turhana tai rajoittavana: oikeastaan vasta viime vaalit muuttivat mieltä niin, että päätin liittyä. Sen jälkeen vielä vain piti päättää mihin.

Eri puolueilla on painopistealueita, joita kannatan lämpimästi, ja vaikka tavoitteet saattavat välillä vaikuttaa jopa vastakkaisilta, uskon meidän kykenevän tekemään järjestelmän, jossa ne kaikki otetaan huomioon. Arvostan demareiden sosiaalista oikeudenmukaisuutta, mutta haluaisin ennen kaikkea kannustaa työhön, jonka katson olevan jokaisen meistä tärkeä elämän rakennuspalikka, se elementti joka meidät pitää kiinni paitsi leivän syrjässä myös itsetunnossa ja elämänmenossa. Haluan kokoomuksen lailla pitää yrityselämän kunnossa, tehdä ihmisten palkkaamisesta helppoa ja yrittämisestä toivotun vaihtoehdon – helppoa se ehkä ei koskaan tule olemaan, mutta tarpeettomasti sitä ei kannata vaikeuttaa. En kuitenkaan halua kumarrella yrityksiä tai tehdä ratkaisuja, jotka heikentävät yhteiskunnan muita perusteita vain siksi, että se helpottaisi tiettyä yritystä tai yrityksiä. Vihreissä pidän ennen kaikkea arvoliberaaliudesta, tietoyhteiskuntaymmärryksestä (joka valitettavasti on toistaiseksi vielä melko harvoihin käsiin keskittynyt) sekä ympäristöpainotuksesta. Vihreissä on häirinnyt liian selvä ympäristöpuolueen leima sekä toisinaan ideologisilta kuulostavat ratkaisut: ydinvoimaa saa vastustaa, jos perustelee kantansa, mutta en usko yhdenkään tuotantotavan absoluuttiseen demonisuuteen. (Ydinvoimakannastani olen kirjoittanut jo aiemmin.) Vihreissä ei myöskään ole vielä hirveän selvästi esitetty näkemustä suomen maatalouspoliittisista linjoista: niitä ei ehkä ole vielä mietitty, tai haluttu leimautua. Tai sitten en ole seurannut heitä tarpeeksi.

Katson kuitenkin, että olennaista puolueen valinnassa on valita arvojen ja ajatusmaailman mukaan. Faktat muuttuvat ja mielipiteet sekä toimenpiteet niiden mukana. Ainut tapa päättää miten muuttuvaan maailmaan on reagoida on tehdä se oman arvomaailmansa ja viitekehyksensä mukaisesti, ja sen uskon olevan vihreissä samanlainen. Vaikka hieman haaveilinkin joskus demareiden kaappauksesta ja muutoksesta omaan suuntaani, uskoisin muutosten olevan helpoimpia pienemmässä puolueessa, jossa lähtökohtaisesti ollaan jo samoilla linjoilla.

Vihreiden ydinvoimakielteisyys ei välttämättä ole pysyvä asia. Kuulin jostain, että puolueen kannattajista kolmannes kannattaa ainakin varauksella ydinvoimaa. Joitain ystäviä ja tuttavia on liittynyt puolueeseen vaalien jälkeen, ja heistä kukaan ei ole vannoutunut ydinvoiman vastustaja. Epäilen, että perussuomalaisten menestys on sysännyt liikkeelle uuden tapahtumaketjun (tai kenties menestys on vain osa liikkeelle lähtnyttä muutosvyöryä), jossa politiikka jälleen kiinnostaa ja vihreät muuttuvat, arvoliberaalien etsiessä uutta kotia, yhä enemmän ympäristöpainotteiseksi yleispuolueeksi. Muutos, jota voin mielelläni olla mukana ajamassa.

–

Norjan tapahtumien jälkimainingeissa pidän hyvänä asiana sitä, mitä ei tule ajatelleeksi kun etsii sitä itselle “ominta” puoluetta: on hyvä, etten löytänyt sitä täydellistä vaihtoehtoa. Jos olisin liittynyt vihreisiin siksi, että se on täydellinen puolue joka on aina oikeassa, olisin jo hyvää vauhtia matkalla kohti fundamentalistista ajattelutapaa. Ollaanpa konsensuksesta mitä mieltä tahansa, yhteistyökyky on pakollista yhteiskuntaa rakennettaessa – mistä persujen surullinen hallitustie on osoitus – ja samoin kuin puolueiden, myös puolueisiin kuuluvien ihmisten tulee kyetä yhteistyöhön ja parhaan vaihtoehdon etsintään.

Pidin tarinassa etenkin kahdesta merkitsevästä kohdasta.

Ensimmäinen oli kohta raitistumisesta. Lybäck tiesi itsekin, ettei rötöstellyt selvinpäin, ja että päästäkseen rangaistuskierteestä hänen pitäisi raitistua. Tavattuaan elämänsä naisen hän päätti lopettaa alkoholin juonnin siihen paikkaan.
Ja ratkesi.
Lybäck tajusi, ettei pärjäisi yksin, liittyi AA:han ja selvisi. Muitakin ratkeamisia tiellä vielä ilmeisesti tuli, mutta lopulta hän pääsi riippuvuudesta eroon.

Toinen  kohta oli se, kun Christer pääsi lääkärikouluun – Ruotsiin. Hän uskoi olevansa vahvoilla, olihan hän jo etukäteen lukenut asioita. Ensimmäisestä tentistä tuli reput. Hän oli kuitenkin päättänyt pärjätä, ja yksinkertaisesti teki töitä lujemmin, vietti illat solmien solmuja tuolinjalkoihin sorminäppäryyden kehittämiseksi, ja lopulta suoritti koulun.

Tarina liittyy vahvasti viime aikoina lukemieni kirjojen ja juttujen muutosteemaan ja näyttää hyvin keskeiset keinot päästä tavoitteeseen: ensimmäinen on sitkeys, toinen vertaistuki. Sitkeyttä tarvitaan, koska niin paljon kuin janoammekin kuulla niistä, jotka muuttivat elämänsä kertarysäyksellä – eräänä aamuna tumppasivat viimeisen tupakkansa, aloittivat joka-aamuisen lenkkeilyn tai taikaiskusta muuttuivat aamuvirkuiksi – se on muutokselle erittäin harvinainen tapa. Useimmiten inertia pitää meitä tiukasti vanhalla polulla, ja ratkeamiset ovat tavallisia. Juju on siinä, ettei anna ratkeamiselle periksi. Vaikka palaakin vanhoihin tapoihinsa, pitää ymmärtää, ettei ratkeaminen määritä sinua ihmisenä, ja nähdä ratkeamistilanne poikkeuksena, ei sääntönä. Vertaistukea taas tarvitaan lähes aina – julkisesti annettua lupausta on hankalampi rikkoa, ja kannustus on tärkeää päämäärään pyrkiessä.

Lybäck on toki lähtökohtaisesti fiksu, mutta se ei häntä pelastanut vankilasta. Sinnikkyys, periksiantamattomuus ja tuki veivät hänet sinne missä hän on nykyään.

Toivottavasti Lybäckin tarina auttaa niitä lukemattomia muita, jotka painiskelevat ylitsepääsemättömän tuntuisten ongelmien kanssa. Ja ehkä hänen esimerkkinsä auttaa silloinkin, kun ongelmat ovat arkisempaa laatua. Muutos on aina mahdollinen.

–

Täällä on aloitettu nautiskelu mökkielämästä (luonnollisesti laajakaistan kera). Tämän tarinan myötä Virrassa toivottaa hyvää juhannusta!

Uutiset eivät ole ihan rohkaisevia. Erityisen mielenkiintoinen rinnastus tuli sinä päivänä kun Saksa ilmoitti luopuvansa ydinvoimasta ja samaan aikaan uutisoitiin hiilidioksidipäästöjen nousseen räjähdysmäisesti. Osittain ehkä otettiin kiinni vielä taantuman aikoja, mutta viimeistään kohta mennään nopeasti ohi.

En ole suuri ydinvoiman ystävä – riskit ovat suuria, ottaen huomioon vaarat kun harvinainen ydinturma sattuu. En kuitenkaan ymmärrä ydinvoiman periaatteellista vastustamista; kaikessa pitää ottaa huomioon kokonaisuus. Ydinvoiman riskit ovat ydinturmissa, ydinjätteen varastoinnissa ja ydinaseissa. Ydinvoiman vaikutuksiin kuuluvat myös uraanin louhinnan aiheuttamat ympäristöongelmat sekä louhintaan ja kuljetukseen liittyvät hiilidioksidi- ja muut päästöt. Pitkällä aikavälillä uraanin riittävyys on myös ongelma – suuret unelmat ydinvoiman riittävyydestä kariutuisivat siihen, että uraani vähenisi aikaa myöten niin että louhinta kävisi kannattamattomaksi.

Fossiilisten polttoaineiden korvaajana se on tällä hetkellä kuitenkin tarpeellinen. Ydinvoima on siirtymäajan teknologiaa (en tässä nyt puutu mahdollisiin neljännen sukupolven ja fuusioreaktoreihin, niitä kun ei vielä ole olemassa) odoteltaessa riittävän tehokkaita uusiutuvia.

En tiedä mikä Saksan ydinvoimaloiden tilanne on – onko esim. moni voimala jo sulkemassa oviaan siirtymäajalla vanhenemisen vuoksi – mutta varsinkin toimintakuntoisen voimalan sulkeminen ennen elinkaaren päätä on tyhmyyttä. En maininnut vielä yhtä riskiä edellä olleessa listauksessa, koska se ei ole varsinainen ydinvoiman ongelma: jos ei voi tuottaa sähköä itse, joutuu ostamaan sen, ja esimerkiksi Suomessa yksi ostopaikka on Venäjä. Menneisyydestä muistanemme esimerkkejä siitä, miten turvallisia ydinvoimalat naapurissa voivat olla ja kuinka paljon ne voivat myös meidän tontillamme vaikuttaa.

Suomen ydinvoimalupien määrät kuulostivat varsin isoilta kun niitä myönnettiin viimeksi – oletan nimittäin että vanhoille voimaloille kyllä löytyy näiden päälle luvat korvaaviin voimaloihin. Se lienee ollut suurin syy myös siihen,ettei Fortum saanut erillistä lisälupaa. En ole nähnyt tarkkoja laskelmia, mutta kuulin jopa väittämän että tällä kapasiteetilla Suomesta tulisi energian nettoviejä. Se muuttaa hieman pakkaa.

Kotoisessa energiankulutuksessa tulee pyrkiä säästöön silloinkin, kun energia on halpaa. (Tästä pitänee kirjoittaa erikseen, joku kuitenkin haluaa sanoa että “jos se on halpaa eikä siitä ole haittaa, totta kai pitää käyttää”. Ei pidä – alkaen siitä, että energiankäyttö tuottaa mm. hukkalämpöä ja siitä, että energiaa kuluttavat prosessit usein syövät myös paljon raaka-aineita. Meillä on muitakin ongelmia kuin hiilidioksidi.) Jo siksi, että tilanteet elävät ja se, mikä oli viime vuosikymmenellä halpaa, voi kallistua tällä vuosikymmenellä. Lyhyt tähtäin harvoin ratkaisee ongelmia, näin myös energiataloudessa. Saksan päätöksen myötä omamme ei ehkä enää vaikuta ihan niin absurdilta, mutta mahdollisten uusien ydinvoimaloiden innossa ei pidä unohtaa muiden energiamuotojen kehittämistä.

–

Aiheeseen liittyen Discoveryllä oli mielenkiintoinen documentti, jossa etsittiin sopivaa vaihtoehtoa tulevaisuuden “Ecopoliksen” energiamuodoksi. Auringoenergia voitti, dokumentissa esiteltyjen uuden sukupolven tehokkaampien aurinkokeräinten (ja parantuvan akkuteknologian) voimin. Dokumentissa käytiin läpi myös tehokkaita hiilidioksidin talteenottotekniikoita kivihiilivoimaloille sekä ydintekniikan mahdollisuuksia. Suomessa puolestaan on kehitetty erittäin mielenkiintoinen uusi tapa neutraloida hiilidioksidia – kirjoitan referaatin, kun pääsen kotiin pari viikkoa vanhan Tekniikka&Talouden ääreen.

Päivitetty 4.6: pikapostauksen jäljiltä jäänyt otsikkoluonnos muutettu aiottua vastaavaksi.