Findikaattori

Kuvittelen kirjoittaneeni useaan otteeseen talouden ja hyvinvoinnin erilaisista mittareista. Taisin vain kuvitella – en löytänyt yhtäkään kirjoitusta joissa olisi ollut aiheesta mainintaa. Ainakin minun piti joskus tarttua aiheeseen.

Törmäsin kuitenkin Hesarissa mainintaan uudesta Findikaattori-sivustosta, jonne on kerätty satakunta erilaista hyvinvoinnin mittaria. Valtiotasollakin on siis ymmärretty, että muillakin arvoilla kuin bruttokansantuotteen kasvattamisella on merkitystä. Onhan tiedossa, että Suomen hyvinvoinnin tasolla (ja muidenkin teollisuusmaiden) BKT:n kasvu ei enää tuo kansalaisille lisää onnea tai tyytyväisyyttä. Sen sijaan vaikkapa kunnolliset palvelut, terveys ja yhteiskuntarauha tuovat. Näihin kaikkiin voidaan vaikuttaa valtiotasolla.

Toivottavasti mittareita myös tullaan käyttämään. Ehkä ne ampaisevat vielä nousuun? (No, jos ei kuitenkaan se alkoholin kokonaiskulutus.)

Kotini, ahmatti

Törmäsin juuri mielenkiintoiseen vertailuun pientaloasumisen ja kerrostaloasumisen energiatehokkuudesta. Tutkimuksen mukaan keskimääräinen energiankulutus onkin suurempi kerros- kuin pientaloissa: kerrostalossa kuluu lämpöenergiaa yhtä asuinneliötä kohti keskimäärin 241 kilowattituntia, pien- ja rivitaloissa keskimäärin 190 kilowattituntia. Samalla todettiin, että myös vettä kuluu kerrostaloasujalta enemmän.

Mielenkiintoinen tutkimus, jonka tuloksia kannattaa käyttää hyödyksi. Ratkaisu energiatehokkuuteen kun ei taida kuitenkaan olla väestön pikainen siirto nummeloihin ja kirkkonummille ekologisiin pientaloihin.

Tarkastellaan ensin, kuinka hyvin artikkeli kertoo totuuden kokonaiskulutuksesta. Ensimmäiseksi tulee mieleen, että kerrostaloasunnoissa neliöitä on keskimäärin vähemmän kuin pientalossa, joten energian kokonaiskulutus per henki taitaa kuitenkin mennä kerrostaloasujan hyväksi. Toiseksi, artikkeli ei todista kerrostaloasumisen absoluuttista huonoutta pientaloasumiseen nähden, koska siinä ei oteta mukaan muita tiiviin kaupunkirakenteen etuja, kuten autottomuuden mahdollisuus. (Luin muuten juuri toisaalta, että Tampereen seudulla lakkautettiin varoittamatta kokonainen bussilinja – yhden ympäryskunnan ainoa! Kuulostaa jo valituksen paikalta, blogissa jossa tuosta luin ei kuulemma ollut taloudessa edes autoa siihen asti riittävän julkisen liikenteen vuoksi.)

Selvästi jokin on kuitenkin pielessä. Kerrostaloasumisen ei tulisi olla tuhlaavaisempaa, näin maalaisjärjellä ajatellen. Eräs artikkelissa esitetty arvelu oli se että kerrostaloissa on runsaasti yhteistä lämmitettyä tilaa. En kuitenkaan usko että tuo yksi tekijä selittäisi eron kokonaan. Merkittävämpi johtopäätös onkin se, että kerrostaloasumisessakin tulisi kehittää asukkaille mittareita lämmön- ja vedenkulutukseen. Esim. asuntokohtainen vesimaksu purisi nopeasti ylimääräiseen vedenkulutukseen. (Sivumennen sanoen ihmetyttää, mistä tämä nykyinen könttäsummakäytäntö on edes tullut? Muinaisina aikoina oli ilmeisesti kovin hankalaa mitata yksittäisen asunnon vedenkäyttöä, mutta se on hieman huono peruste jatkaa käytäntöä joka kannustaa tuhlaamiseen.)

Pientalossa energian- ja vedentuhlaus näkyy konkreettisesti kukkarossa, ja tuhlarit on helppo saada kiinni. Lisäksi pientaloissa voidaan tehdä helposti asuntokohtaisia remontteja vaikkapa ilmalämpöpumpun muodossa. (Salainen haaveeni on kaapata omassa talossamme hallitus ja asennuttaa katolle muutama aurinkopaneeli. Ehkä hieman utopistinen idea näin keskellä sydäntalvea, kun ulkona on mustaakin mustempi päivä ja katolla 20 senttiä lunta. Mutta jokin ratkaisu varmasti toimisi – ehkä se yhteistilojen lämpöpumppu?)

Aina toisinaan nostetaan esille myös se, että taloyhtiöissä ei olla riittävän tietoisia siitä, miten energiatehokkuutta voidaan parantaa. Vaikkapa kunnollinen ikkunaremontti voi auttaa paljonkin energiansäästössä, mutta eräs hyvin yksinkertainen ongelma on ilmastoinnin ja lämmönjakelun sääntely. Jos järjestelmiä ei ole säädetty oikein, saattaa jokin kolkka taloa jäädä kylmäksi asukkaan säätely-yrityksistä riippumatta ja päinvastoin.

Toinen tärkeä osa asukkaiden ja taloyhtiöiden vaikuttamisen ohella ovat rakennusstandardit ja energiatehokkaan kuluttamisen tuet. Nykyisellään sallitaan aivan turhan löperö rakentaminen, ja lisäksi vaikkapa Helsingin lähiöt ovat täynnä valskaavia kertakäyttökämppiä joita ei oltu ikinä edes tarkoitettu pysymään käytössä näin pitkään. (En voi sanoa kuinka suuresti otti päähän artikkelin sitaatti jossa viitattiin siihen, että 30-luvun rakennukset ovat energiatehokkaampia kuin 60-70 luvun luomukset: “Harmi vain, ettei niin hyviä massiivirakenteisia, käsityönä pystytettyjä kerrostaloja voi enää nykyään kustannussyistä tehdä.” Varmasti totta, mutta kyseessä ei ole absoluuttinen totuus – asialle olisi mahdollista tehdä jotain.)

Olen itse kuullut yhdessä opiskelija-asunnossa ja toisessa aravakämpässä olleen jopa reiän talon nurkassa – näin hyvää jälkeä halpa rakentaminen on saanut aikaan. Kolmannessa asunnossa – taas opiskelijakämppä – seinässä olevat naulat kehittivät talvella päälleen jääkerroksen. Sisällä.

Tarvitsemme rakennusvallankumousta. Tarvitsemme keinon, jolla asunnon ostaja ymmärtää kuinka paljon huolella rakennettu säästää. (Tähän alkaa olla jo järjestelmä, asuntojen energiatehokkuusluokitus.) Tarvitsemme rakennusstandardeja, joita todella valvotaan. Tarvitsemme tukea peruskorjauksille, tietoa asukkaille ja taloyhtiöille, mahdollisuutta nähdä miten voi vaikuttaa omaan kulutukseensa.

Tarvitsemme myös villasukat kaikelle kansalle. Ainakin meidän 60-luvun energiasyöpössä kodissamme ne ovat tarpeen.

Päivitys 10:15. Energiatehokkuuden parantamisesta taloyhtiöissä unohtui kertoa eräs hyvin konkreettinen esimerkki. Omassa yhtiössämme oli aikaisemmin kylmäkellari (nyttemmin yhtiökokouksen päätöksellä lopetettu), joka oli seissyt vuosikaudet tyhjillään lukuunottamatta esimerkillisesti viilennettyä kesärengassettiä eräässä kopissa. Ihmettelimme muuton jälkeen ilmaantunutta hurinaa, joka häiritsi öisin jopa nukkumista. Salapoliisityöllä selvisi, että hurina kuului asuntoomme kolme kerrosta alempaa, kellarikerroksen kylmävarastosta, jonka jäähdytinlaitteisto oli rikki. Ilmeisesti rikkinäisen termostaatin vuoksi kellari jäähdytti itseään moninkertaisella teholla tarpeeseen nähden – kattolaitteisto oli paksun jään peitossa. Korjaajan mukaan kylmäkellari käytti ylimääräistä sähköä kolmen kerrostalon verran.

Eettisyys, tehotuotanto, kannattavuus?

Edelliseen postaukseen tuli hyvä tarkentava kommentti luomutuotannon eettisyydestä. Innostuin pohdiskelemaan vastauksessa niin pitkästi että katsoin parhaaksi julkaista pohdinnat erillisenä postauksena.

Ehdin todeta, että erillinen eettisen lihan sertifikaatti on turha kahdesta syystä: ensinnäkin, meidän ei pidä hyväksyä vallitsevaa tilannetta, ja toisaalta on jo olemassa eettisempää lihaa nimeltä luomuliha. little-h:n huomautus siitä, että luomuliha ei välttämättä ole merkittävästi eettisempää muuttaa kyllä hieman tilannetta. Silti olen sitä mieltä, että myös tavanomaisen kasvatuksen standardit on saatava ylös.

Eettinen standardi tuntuu edelleen omituiselta juuri siksi, että se laillistaisi sikojen huonon kohtelun muualla. En menisi luottamaan kuluttajaan niin paljoa, että kaikki sikatilat joutuisivat ennen pitkää muuttumaan eettisiksi tiloiksi. (Juuri tästä syystä meillä on säädöksiä, lakeja ja koko valtiovalta – vaikka ihminen ei olekaan niin itsekäs olento kuin vielä 80-luvun materialismin huumassa innostuttiin väittämäänkin, ihan kaikessa massan valintoihin ja tiedonjanoon ei kannata luottaa.) Oikeastaan ainut syy lisätä tuollainen erityinen kategoria olisi siinä, että luomua (ainakaan lihapuolella) ei välttämättä pystytä nytkään kasvattamaan kysyntää vastaavaa määrää. Luomusikojen suhteen olen ymmärtänyt, että luomurehun saatavuus on itse asiassa yksi suurimpia kasvun esteitä – Suomessa ei vielä viljellä tarpeeksi luomurehua ja ulkomainenkin rehu on kallista. Luomukasvattajat ovat jo ehdottaneet säädösten hölläämistä, pilviin noussut rehun hinta kun heijastuu lihaankin.

Hämmentävintä tässä on se, että samalla kun manataan sian alhaista myyntihintaa ja kasvattajien heikkoa kannattavuutta, harmitellaan sianlihan huonoa menekkiä – ja mietitään että miten sitä saataisiin ylös. Maanviljelyksen ongelma on juuri siinä, että kysynnän ja tarjonnan lakiin ei reagoida maatalouden erityisluonteen vuoksi järkevästi (kuten aiemminkin kirjoitin, maatalous on erityinen ala koska sitä ei saa jättää kokonaan tuonnin varaan, mutta tästä seuraa myös harmillista säätöä). Jos sianlihan menekki on huonoa, pitäisi ymmärtää, että silloin tuotantoa on liikaa ja sitä tulisi ajaa alas. Ongelma on tietysti siinä, että maanviljelijän konkurssi tuntuu paljon henkilökohtaisemmalta kuin vaikkapa pienen yrityksen konkurssi, ja saattaa olla yksilölle paljon suurempi tragedia. (Pitäisi itse asiassa tarkistaa, miten velkojen ja muiden kanssa maanviljelijää konkurssissa kohdellaan.) Pelkästään jo monen sukupolven harjoittaman elinkeinon loppuminen itsessään voi olla kova isku.

Sentimentaalisuudelle ei kuitenkaan pitäisi jättää tässä liikaa sijaa. Suomessa on puolustettu maanviljelijän etua kynsin hampain, paketoimalla peltoja, maksamalla viljelemättömästä alasta, tukien kaikkea mahdollista paitsi järjellistä tuotantoa. (Kärjistys. En varmaan ikinä oppisi kirjoittamaan kunnollista pamflettia, omatunto alkaa aina kolkuttaa liikaa suurempien kärjistysten kohdalla.) Kokonaisuutta ei ole ajateltu tarpeeksi. Tässä on toisaalta taas vielä monipiippuisempi ongelma kuin mitä ensisilmäyksellä osaa hahmottaakaan. Olen seurannut uuden MTK:n puheenjohtajan Juha Marttilan alkutaivalta toisella silmällä, ja hän vaikuttaa monella tapaa tervejärkiseltä ihmiseltä. Eräs hänen kommenttinsa liittyi juuri tähän pienviljelijän tukemiseen: hänen mukaansa sotien jälkeisellä pienten tilaplänttien kynsin hampain elossa pitämisellä tuhottiin Suomen maatalouden kilpailukyky moniksi vuosiksi. Marttila kannattaa myös jättisuuria navetoita juuri kannattavuuden vuoksi. Tämä ei kuulosta kovin hyvältä – isoissa tuotantolaitoksissa kun on muuallakin ollut suurimmat ongelmat. Toisaalta kannattavuusongelma on todellinen. (Silti on myös jättinavettoja ja jättinavettoja. Ymmärtääkseni suurilla, satojen tai tuhansien karjatiloilla esim. Australiassa naudat vaeltavat vapaina liki koko ikänsä. Lypsytiloilla lypsystä huolehtii lypsyautomaatti, jonne lehmät kävelevät tarvittaessa. Ei ainakaan periaatteessa kuulosta pahalta, joskaan ei sovi Suomen talviin.) Samalla mies puhuu myös voimaperäisesti luomun puolesta. Marttila toteaa (muistinvaraisesti siteeraan Seurasta lukemaani haastattelua), että vaikkapa vientimielessä luomu lienee ainoa tuotekategoria, jossa Suomi pystyisi kilpailemaan edes jonkinlaisella katteella ja johon myös jonkinlaista mielikuvaetua olisi toistaiseksi olemassa.

Eräs ratkaisu dilemmaan lienee tuotteiden alkuperän yhä suurempi esillenosto. Jo nyt ravintoloissa mielellään esitellään tuotteet tietyltä tilalta tai tuottajalta saapuneiksi, ja isoja brändejä ovatkin vaikkapa pientuottaja Kolatun juustot (vaikkeivät kai suoraan olekaan tietyltä maitotilalta). Jos ihmiset yhä enemmän haluavat ruokaansa tietyltä paikalta, jonka menetelmistä heillä on edes jokin käsitys, rahan suunta kääntyy näitä (pien?)tuottajia kohti. Tämä on hyvä alku.

Valitettavasti kuluttajien suurta massaa ei vieläkään kiinnosta muu kuin hinta. Siksi myös perustuotanto on saatava järkevälle tasolle. (Tässä ei riitä erillinen eettinen sikakategoria, vaikka ehkä sellainen olisi hyvä alku, siirtymäkauden tuettu etu?) Käytännössä tämä tarkoittaa viljelijöiden konkursseja. Sikatuotannon pitäisi tippua kysyntää vastaavalle tasolle. Samalla hinnat nousevat järkevää tuotantoa edes hieman enemmän vastaavalle tasolle. Toisaalta, mikä on ulkomaisen possun osuus Suomessa myydystä lihasta? Siinä ei paljon kotimaisen possun kokonaisvaltainen eettisyys auta jos mattimeikäläiset lappavat halpaa venezuelalaista sulatettua pakastepossua laarin täyteen.

Ehkä tulevaisuudessa kasvatusoloista tulee enemmänkin tietoa. Yhä enemmän tietoa kaivetaan tuotteiden kylkeen painetuista koodeista. Kananmunat leimataan jo niin, että munan voi jäljittää tietylle tilalle ja tietylle päivälle. Kööpenhaminan epämääräisen konsensuksen jälkimainingeissa on jo puhuttu uudesta osittain markkinavetoisesta ratkaisusta, hiilijalanjäljen merkitsemisestä jokaiseen tuotteeseen. Tästä ei olisi enää pitkä matka siihen, että paketista selviäisi myös lihan kasvuolot.

Tai kenties tulevaisuudessa tosiaan ihmiset saavat lihankaltaisen proteiininsa tankissa kasvatetusta kudoksesta. Eettisyysongelma tuolla ratkeaisi, mutta moni muu taas ei. Jo nyt tiedetään faktana, että länsimainen liha- ja maitopohjainen ruokavalio on pääasiallinen elintasosairauksien syy. Onko siis ihmisrodun kannalta eettistä jatkaa halvan lihan tarjoamista sen sijaan, että opetettaisiin kansa hieman paremmille tavoille ja palautettaisiin liha paikalleen juhlapyhien ruoaksi ja muun ruoan lisukkeeksi?

Löytyi muuten meiltäkin lopulta se kinkku joulupöydästä. Isäntäväki ei itse ollut tehnyt sitä, mutta vieraat toivat herkullista kinkkua mukanaan tutulta kauppiaalta. Pöydän kruunasi kuitenkin porokastike – siinä liha jonka kasvuoloissa ei pitäisi olla valittamista. Elinoloissa voiton vei ehkä vain edellispäivän fasaani, jota puraistessani osuin hauliin.

Joulua itse kullekin sia…säädylle

Suomen Turku (onko niitä tosiaan useita?-) on kaunis ja lunastanut erinomaisesti tittelinsä joulukaupunkina. Kotimaanmatkailu on ollut rentouttava kokemus, ja sukulointistressi on ollut tiessään riittävän löysän aikataulun ansiosta. (Päin vastoin, juniorin innokkaat hoitajat ovat mahdollistaneet kotimaan mäkien koluamisen sentti sentiltä.)

Joulurauhan julistuksessa oli hieno tunnelma, mutta ilahdutti hieman myös yllättävä loppuhuipennus: muutama sikanaamarinen eläinten ystävä tuli muistuttamaan joulukinkkujen kohtelusta ennen ruokapöytään päätymistä.

Toki sikadebatti on jokavuotinen mutta myös aiheellinen, ja on ollut pöyristyttävää kuunnella maa- ja metsätalousministeri Anttilan puheita: hän tietää, että ongelmia on, mutta niiden hoitamisen sijaan hän ehdottaa että olisi erikseen onnellisia sikoja ja toisaalta sitten niitä, joiden huonon kohtelun kaikki hyväksyvät. Olisiko helpompaa nostaa standardit järkevälle tasolle kaikkialla? Lisäksi moinen järjestelmä on jo – luomutuotanto. Sen suosio on niin suurta, että jotakuta muutakin tässä maassa taitaa häiritä tehotuotanto lieveilmiöineen.Viime jouluna koetimme saada luomupossua pöytään, mutta se oli loppuunmyyty jo paljon aikaisemmin. Tänä jouluna pöydässä ei ole sikaa, mutta se ei niinkään ole kannanotto sikatalouteen kuin jouluvalmistelunsa ulkoistaneiden ihmisten isäntäväen valinta. Herkkuja pöydästä tosin ei pienen ennakkovilkaisun perusteella tule puuttumaan.

Oli hienoa, että protestiin ei sen kummemmin puututtu. Taisivat päästä julisteineen televisioon asti. Joulurauhan julistuksen tunnelmaa hiljainen protesti ei haitannut, ja tällaiseen rauhalliseen mielenilmaukseen puuttuminen muutenkin viimeisillä minuuteilla olevassa tapahtumassa olisi ollut turhaa. Päätellen taannoisesta hieman Anttilan möläytyksen jälkeen tulleesta uutisesta – jonka mukaan valtaosa suomalaisista luottaa edelleen suomalaisen teollisen lihantuotannon eettisyyteen ja terveellisyyteen – pieni muistutus ei ollut edes pahasta.

Hyvää joulua itse kullekin säädylle!

Ensimmäinen on aina ilmainen

Kööpenhaminan kokouksen kunniaksi linkitän tähän samaa tematiikkaa käsittelevän Hot, Flat & Crowded-kirjan uuden pokkariversion uusiksi kirjoitetut ensimmäiset luvut. Luvut ovat luettavissa ilmaiseksi ennen kirjan ilmestymistä.

Thomas L Friedman mainostaa blogissaan kirjoittaneensa ensimmäiset luvut uusiksi niin, että hän vetää yhteyksiä talous- ja ympäristökriisien välille. Kuulostaa mielenkiintoiselta ja järkevältä (yleinen synonyymi lausahdukselle noin minäkin ajattelen), ja uskallan linkittää sen tänne jo ennen kuin olen itse lukenut ko. kappaleita. Friedmanin kirjoituksia kannattaa muutenkin seurata.

Tuomiopäivän ajatuksia

Oletko koskaan miettinyt, missä on kulkenut se piste, se hetki, jolloin julkisesti jonkin ihmisryhmän, jonkun ihmisen, jonkun ajatuksen, olemassaolosta on tullut ei-hyväksyttävää? Oletko miettinyt, miten oli mahdollista, että  historiassa on kerta toisensa perään noustu viattomia vastaan: mistä ovat saaneet alkunsa noitavainot, Kristalliyö, keskitysleirit, sisällissodat? Miten ihmisen arvomaailma ja ymmärrys muokkautuvat niin, että hyväksyt lähimmäisellesi tehtäväksi asioita, joita kiivaasti olet aina vastustanut?

Kaikkina aikoina ihminen tuntee epäluuloa uutta ja vierasta kohtaan. Esimerkiksi tällä hetkellä ulkomailta tulleet romanit ja toisaalta vanhat kunnon pakolaiset aiheuttavat jatkuvaa keskustelua. Vastakkainasetteluja haetaan. Keskustelu ja ristiriitojen näkyminen eivät vielä tee pahaa: nämäkin asiat ovat kesken, ja käsittely jatkuu. Toivon mukaan puimisesta seuraa järkeviä päätöksiä yhteiskunnan tasolla, ja ehkä aikaa myöten yhtenäisempi ja silti heterogeenisempi yhteiskunta.

Olen kuitenkin jo pitkään miettinyt, ollaanko nyt astumassa uudelle aikakaudelle. Noitavainoista ja natsien keskitysleireistä on aikaa – nyt puhun länsimaista, muualla maailmassa vainoa kohdataan kyllä riittämiin tälläkin hetkellä  – ja Guantanamo on vielä pienen mittakaavan asia. (Vieläpä alunperin salainen – se ei vastannut ajan henkeen, kuten totuuden paljastaminen osoitti.)

Se, mitä olen pyrkinyt tästä ajasta hakemaan – ne merkit, joita tyypillisesti vasta historioitsijat kymmenien vuosien päästä tästä hetkestä kykenevät koherentisti kokoamaan ja osoittamaan jatkumoa – on aavistusta siitä, ollaanko nyt luisumassa keskitysleirien tielle. Kuvaannollisesti, toki: muisto leireistä elää niin vahvana, että identtistä skenaariota ollaan tuskin rakentamassa. Se, että muistomme auttavat välttämään oikean leirin pystytystä ei suojaa meitä siltä lynkkausmentaliteetilta, joka nuo leirit mahdollisti. On vain vaikea havaita sitä ajanhetkeä, kun luisuminen on edennyt liian pitkälle: kaikki tapahtuu hiljalleen, “yleisen ilmapiirin” liki huomaamattomissa yksittäisissä muutoksissa, kunnes ollaan saatu yhteinen mielipide siitä, että ne toiset ovat vääriä.

Vaihtoehtoja on ollut monia. Suvaitsemattomuutta, konflikteja, yhteenottoja on pienessä mittakaavassa aina. Mutta onko joukossa jotain, joka nousee isommaksi asiaksi, miljoonien ihmisten välisen skisman moottoriksi?

Onko minareettikielto se hetki, jota tulevaisuudessa katsotaan tietäen: tuossa oli käännekohta? Tuon jälkeen kristinuskon ja islamin kaksoistorneista ja Irakin sodasta alkanut juopa Euroopassa syveni niin, että yhteiselo kymmenen vuoden sisällä kävi mahdottomaksi – tuosta seurasi se suuri muuttoliike, väkivaltaisuuksia, terrorismia ja vainoa?

Vai onko maailman järkyttynyt reaktio osoitus siitä, että vielä kykenemme suhteuttamaan asiat, näemme oikeistolaisen propagandan ja stereotypioiden läpi? Näemme ne työteliäät, tavalliset ja maallistuneet ihmiset, muslimit ja kristityt, jotka haluavat asua rinnakkain eivätkä halua heitä ja heidän elämäntapaansa halveksittavan. Jotka haluavat elää elämäänsä kuten mekin omaamme. Siitähän kristinuskossakin on alun perin ollut kysymys.

Luotan toistaiseksi maailman reaktioihin. Ja pidän Sveitsiä (sekä joidenkin muiden maiden oikeistopopulisteja) silmällä.

Jätteestä lannoitteeksi

Hesarissa nostettiin esille tärkeä asia, josta olin taannoin lyhyesti maininnutkin raaka-aineiden riittävyyttä käsittelevässä postauksessani. Artikkeli Fosforin haaskaus lopetettava oli paitsi asiallinen katsaus fosforin saatavuuteen, riittävyyteen ja nykyiseen käyttöön myös selvä kannanotto järkevän käytön puolesta.  Kissaa on nostettu pöydälle muulloinkin: mm. taannoinen Paska juttu avoimesti ihmetteli sitä, miten voimme vieläkin kuvitella, että meillä olisi varaa jättää käyttämättä liki korvaamaton ihmisjäte. Ohjelmasta jäi mieleen mm. huomio, että ihmisen tuottamalla jätöksellä voidaan lannoittaa kaikki hänen tarvitsemansa ruoka.

Nykyiselläänkään ei tarvittaisi lisäravinteita peltoon, jos osattaisiin hyödyntää karjan jäte täysipainoisesti. Karjanhoidon  ja viljanviljelyn maantieteellinen etääntyminen toisistaan on (tässäkin) suhteessa järjetöntä. Ylipäätään fosfori tulisi saada takaisin kiertoon – normaalissa luonnon kiertokulussa fosfori kiertää kymmeniä kertoja ennen valumistaan meren pohjakerroksiin, nykyisellään roudaamme sen kertalannoituksen jälkeen kaatopaikalle.

Painostakaamme poliitikkoja tässäkin asiassa. Jätehuolto ei kuulosta miellyttävältä, mutta on merkittävästi tärkeämpi asia pitkällä aikavälillä kuin kunnan uusi kuplahalli. Artikkelissa ehdotettiin mm. jäteveden kierrätystä ja jätösten erottelua harmaavesistä. Nämä olisivat järkeviä ratkaisuja, ja toteutettavissa nykyinfralla – aiempien vuosisatojen takainen jätösten roudaaminen hevoskärryillä ympäryspelloille kun ei enää ole toteuttamiskelpoinen.

Lainaamisen onni

Perjantaina vietetään taas Älä osta mitään -päivää. Hieno ajatus, vaikka monia riepookin “ylhäältä päin” syötetty pakko. Päivä on kuitenkin tarpeen keskustelun herättäjänä, ja jos se saisi ihmisiä miettimään kulutustottumuksia useamminkin kuin kerran vuodessa, teho olisi jo suuri.

Itse pohdin tätä viimeksi pari viikkoa sitten, kun purin taas kavereille mieltäni ikuisesta yrityksestämme päästä kodissamme eroon turhasta tavarasta. Kaveri kaunistelematta ja viisaasti totesi: en usko että ikinä pääsette tavoitteeseenne, olette sellaisia hamstereita. Totta, pienet tavarat, kirjat, lehdet ja dvdt löytävät meille tiensä helposti, ja vaikka kulutusta pyrkisi järkevöittämään muusta suunnasta, näitä pieniä asioita ei osaa itseltään yhtä helposti kieltää. Onneksi kirjojakin on osannut jo vähän päästää kiertoon, Fidalla ilahtuivat suunnattomasti hyvälaatuisista ja huonommistaki painoksista. Olen pienesti myös ylpeä virtuaalisesta elämästämme: monet heräteostot ovat nykyään digitaalisessa muodossa, mikä vähentää jätettä ja roinavuorta. (Toki digitaalisetkin asiat tulee pitää järjestyksessä.)

Eilen taas teimme olohuoneeseen tilaa juniorin pyöriä: sohvapöytä siirrettiin sivummalle. Tilasta tuli avara ja paljon viihtyisämpi, ja mietityttikin, mihin ihmeeseen uskomme sohvapöytää tarvitsevamme. Kahvia juodaan pöydän ääressä niin harvoin että sen vuoksi pöytää ei tarvitse. Useimmiten sen päällä onkin pidetty tilpehööriä, ja jalkoja televisiota katsellessa.

Teemaan liittyen kuluttamisen tuottamaa mielihyvää ja kokemusta pohdittiin kulutus.fi:ssä Tavaramaailman lumo-postauksessa. Kirjoittaja pohti, että yksi syy siihen miksi kulutuksen tuhlaavuuden tiedostamisesta on niin pitkä matka käytännön tekoihin on siinä, että kuluttamisen tuottamaa mielihyvää ei ole otettu riittävästi huomioon. Jäin pohtimaan, miten tuota riippuvuussuhdetta voisi hoitaa – mikä on kuluttamisen metadonia?

Hienointa olisi, jos kuluttamisen tuottama mielihyvä voitaisiin korvata tekemisen tuottamalla mielihyvällä. Yhä enemmän peräänkuulutetaankin osallistuvaa kansalaista kuluttaja-termin sijaan, aihe josta itsekin olen joskus kirjoittanut. Valitettavasti tekeminenkin kietoutuu vahvasti ostamiseen. Monet asiat, vaikkapa lukeminen, bloggaaminen tai lenkkeily ovat ilmaisia, mutta useimmista asioista (myös näistä) saa kuluttamisen tekosyitä. Ja ovelan markkinoinnin ansiosta kuluttamisesta saadaan fasadi tekemiselle: jos ostan kitaran, voin kuvitella soittavani sitä vaikka aikaa ja innostusta ei riittänytkään. Kitaran ostamalla ostin mielikuvan itsestäni kitaravirtuoosina tai leirinuotiolla laulattamassa ilman, että minun tarvitsi nähdä lainkaan aikaa ja vaivaa itse soiton opetteluun!

Tällainen tekemisen transponointi on salakavalaa ja siitä pääsee vain tietoisella päätöksellä – nuoremman polven suhteen saattaisi vielä tehota valistus ja pohdinta. Jos ostoksen korvaa vaikkapa vuokratulla tai lainatavaralla, voi helposti selvittää, riittikö into siltikään. Siirtymä on helpompi kuin uskoisi, sillä lainatavarassa on shoppailun tarjoama tärkeä tunne: se hetki kun konkreettisen tavaran saa käsiinsä ja sitä voi kokeilla ja kosketella. Ongelma on vain, että kaupan illuusio vaihtoehdoista syö lainatavaran houkutusta: et saa päättää kitarasi väriä tai mallia sadoista, korkeintaan parista vaihtoehdosta. Näin ollen lainattu vaihtoehto saattaa tuntua köyhemmältä, vaikka malli olisi todellisuudessa sama mihin olit itse päätynyt.

Valitettavasti lainaus ei myöskään ole niin helppoa kuin kauppaan meno, ainakaan mielikuvissa. Webisaitin klikkaus tai ilmoituksen jättö on helppoa, mutta kaupassa käymiseen on totuttu: kynnys on siis pienempi. Toimijoitakin on vuokrabisneksessä toistaiseksi vähemmän. Ongelma lienee samaa juurta kuin se, että uusi reitti tuntuu pidemmältä ensi kertaa kävellessä. Kun jää on murrettu, vuokrauksesta ja lainauksesta kenties tulee se helppo vaihtoehto, totuttu tapa. Onnistui se kirjastoillekin.

Suunnittelen siis kitaran vuokraamista. (Luulitko muka, että kyseessä oli teoreettinen esimerkki?) Vasta jos soitin ei jää nurkkaan pölyttymään, voin harkita sen ottamista ruokakuntaan pysyvästi.

Food, Inc

Pidän itseäni melko valistuneena kuluttajana. En ole tosin lukenut vaikkapa Michael Pollanin tai Eric Schlosserin kirjoja – artikkeleita kylläkin – mutta olen mielestäni ollut varsin tietoinen vaikkapa teollisuusfarmien oloista ja yritysjättien lonkeroista USA:n hallinnossa. (Syksyn uutiset osoittavat, että kyllä Suomessakin osataan – vaikka toistaiseksi luojan kiitos ehkä vähän pienemmässä mittakaavassa.) En pidä suuren mittakaavan ruoantuotantoa automaattisesti pahana (tässä toki kulkee jokin raja), ja kuvat lihakoukuista roikkuvista kananraadoista eivät herätä suuria tunteita. Jossain kuollut eläinkin tulee käsitellä.

Food, Inc -elokuva iski kuitenkin vyön alle (tai ehkä vähän sen yläpuolelle, suoraan vatsalaukkuun). Mutta vaikka kuinka ottaisi huomioon elokuvalliset kikkailut, dramaattisen kerronnan ja musiikin sekä pakollisen kuolemantapauksen aiheuttamat tuntemukset, asia itsessään oli riittävä. Olisi ollut, vaikka faktat olisi listattu paperinmakuisena ranskalaisin viivoin.

Tiedän vaikkapa sen, kuinka pitkälti amerikkalainen ruokateollisuus nojaa maissiin, ja kuinka sikäläinen tukipolitiikka muutamaa raaka-ainetta tukemalla käytännössä tukee pikaruokaa niin, että köyhimmillä ei ole varaa syödä muuta. (Puhtaasti näinkään se ei ole – myös tiedon puute vaikuttaa ruokakaupan kassalla. Siitä toiste.) Tiedän, että olot teollisuusfarmeilla eivät ole inhimilliset, mutta suurten teurastamoiden ote itse tuottajista yllätti. Lihan ostajat voivat käytännössä määrätä millaisissa oloissa kanat on tuotettu (ja ei, kyseessä eivät ole eläinten hyvinvointia edistävät vaatimukset), ja jatkuvilla päivitysvaatimuksilla tuottajat voidaan pitää ruodussaan ja veloissaan. Dokumentissa haastateltu kanafarmari lopetti pian kuvausten jälkeen kun ei suostunut “päivittämään” ikkunattomaan kanalaan. Edistystä, totta vie. Haluaisin tarkistaa jostain dokumentissa esitellyn väittämän, jonka mukaan amerikkalaisen pienfarmarin keskimääräinen tulo lipoo köyhyysrajaa eikä riitä velanmaksuun (lukemat unohdin kun tämän postauksen kirjoittaminen viivästyi, en lähde tässä enää arvailemaan).

USA:n markkinoita hallitsee muutama teurastamo, enkä puhu yrityksistä joilla olisi useampi teurastuspaikka vaan nimenomaan lihanjalostuspaikoista, joissa suunnaton määrä karjaa käsitellään joka päivä. Suurtuotantolaitoksen iukuhihnalla hygieenisyys ei ole edes mahdollista ja tämän vuoksi kolibakteeria on päässyt vaikkapa hampurilaiseen tihenevällä tahdilla. Jo tehdasfarmin likaiset olosuhteet tarkoittavat että vaikkapa lehmät kävelevät omissa ulosteissaan, ja näitä ei käytännössä pestä pois ennen lihaksi leikkaamista.

Samalla viikolla kuin elokuvaa esitettiin R&A:ssa, The Economist, Market design-blogi ja New York Times käsittelivät tätä samaa aihetta. Näissäkin todettiin, että kolibakteerin esiintyminen amerikkalaisessa ruokaketjussa johtuu suurista teurastamoista ja tehdaskasvattamoista: lisäksi ongelmana on löperö lainsäädäntö, joka johtaa siihen että teurastamoilla sen kummemmin kuin jälkikäsittelijöilläkään ei ole halua tarkistaa kolibakteerin esiintymistä. Tämä on nyt ehkä jossain määrin muuttumassa kun kissa on saatu pöydälle.

Surkuhupaisaa oli elokuvassa haastatellun pienviljelijän arki: ulkoilmassa kasvaneet eläimet teurastettiin ulkosalla, minkä vuoksi terveysviranomaiset olivat sulkemassa paikkaa hygieniasyistä. Tutkimusten mukaan heidän pienissä erissä teurastamansa liha oli kuitenkin satoja kertoja puhtaampaa mikrobeissa mitattuna kuin teollisuusteurastamojen tuotokset. Tästä tulee mieleen jonkun vuoden takainen lappilaisten poronkasvattajien äläkkä uusien EU-säännösten edessä: mitä järkeä on roudata poroa satoja kilometrejä stressaavassa autokyydissä teurastamoon, jonka olosuhteet eivät voi olla hygieenisemmät kuin kahdenkymmenen asteen talvipakkanen?

Amerikkalaista ihmemaata sopii toki hämmästellä ja kummastella. Mielestäni tärkeintä on kuitenkin huolehtia oman kotipesän puhtaudesta. Dokumentti varoittaa äärimmilleen viedyn tuotannon varjopuolista, ja toivon mukaan auttaa meitäkin muistamaan, miksi tehostaminen ei ole aina tehokasta.

Onneksi ainakin välillä järki voittaa. 8.10 Hesarissa oli artikkeli eurooppalaisittain harvinaisesta oikeudenkäynnistä.  Ilahduttavassa uutisessa perinteinen homejuuston pientuottaja nokitti ison kilpailijansa, joka yritti savustaa pienen kilpailijan markkinoilta perättömällä väitteellä lämpökäsittelyn maidon paremmuudesta juuston tuotannossa. Onneksi pienellä tuottajalla oli tarjota kovaa faktaa. Suurtuottajan lämpökäsitelty mutta nopeasti kypsytetty juusto sisältää nimittäin herkemmin listeriaa kuin lämpökäsittelemätön perinteisellä tavalla kypsytetty.

Paljon muutakin dokumentissa sivuttiin, mukaanlukien laittomien työläisten käyttö, monokulttuurin sivuvaikutukset ja Monsanton omituiset (ja valitettavasti usein onnistuneet) oikeusjutut. Vaikkapa siemenviljaa puhdistavan laitteen myyjän tuho: bisnes tuli lopettaa, koska oikeus tuki näkemystä että moisen laitteen olemassaolo houkuttaa viljelijöitä tekijänoikeusrikkomuksiin.

R&A:ssa esitetty dokumentti kannattaa katsoa jos vielä osuu kohdalle, mutta riittänee myös tutustua suoraan edellämainittuihin kirjailijoihin. Dokumentti perustui ymmärtääkseni aika suoraan Fast Food Nationiin ja Pollanin tuotantoon.

..vaan ei oo laki kaikille sama.

Lainsäädännössä määritellään selkeästi tiettyjä asioita. Näistä kaikkia ei aina noudateta, mikä joskus on hyväkin: muistelen korkeinta oikeutta myöten joskus otetun kantaa siihen, että lain noudattamisessa ylimmäisenä tulee noudattaa sen henkeä, ei kirjainta.

Viime päivinä esiin on noussut kaksikin tapausta, joissa lakia on tulkittu vapaasti. Näissä tapauksissa merkittävää on kaksi asiaa: ensinnäkin yllä mainittu ristiriita lain kirjaimen ja sen hengen välillä, ja toisaalta edellämainitun ristiriidan sallima vapaa tulkinta jonka seurauksena laki ei enää ole kaikille sama.

Ensimmäisen tarkkaavainen lukija lienee jo hoksannutkin. Romanialaisten hökkelikylän hajottaminen ei ole inhimillinen teko, kun heidät on käytännössä heitetty taivasalle. Onko se reilua heti talven alla? Samaan aikaan metsiemme miehet ja naiset viettävät elämäänsä rannoilla ja puistoissa omissa hökkeleissään hiljaisen hyväksynnän myötäilemänä. Leikkasin viitisentoista vuotta sitten talteen artikkelin näistä tapauksista: mieleen jäi etenkin eräs vanha mies, jolla oli mökissään jopa kissa. Kuvasta päätellen kissasta oli pidetty hyvää huolta, miehestä vähän vähemmän.

Erityisen ristiriitaiseksi teki uutisoinnissakin välittyvä yleinen mielipide: edes hökkelien purkajat eivät pitäneet tekoa oikeudenmukaisena. (Miksi kukaan ei kieltäytynyt? Voitaisiinko moisesta antaa potkut?) Artikkelissa nostettiin myös esille lasten asema: heitä ei ole otettu huostaan, vaikka lastensuojelusäädösten perusteella pitäisi. Muistelen tosin että tätä oli kyllä alun perin, romanialaisten saapuessa yritetty ja toki siitäkin nostettiin äläkkä.

Toinen esimerkki nousi esiin tänään, toimittajan pukeuduttua burkhaan. Monikin hämmästeli seuranneessa keskustelussa jutun “alhaista journalistista tasoa” mutta itselleni tuli mieleen aivan toinen pihvi. Muistatteko mitä tapahtui kun itsenäisyyspäivän kuokkavieraat pyrkivät naamarein peittämään kasvonsa? Aivan, Suomessa on vallalla naamioitumiskielto.

Onko nyt uskonnonvapauden nojalla myönnetty lupa kokonaiselle kansanryhmälle rikkoa lakia? Ja eikö Hesarin artikkeli osoita, että vaatetusta ei välttämättä käytä pelkästään uskonnonharjoittaja?

Romanikysymys on liian monimutkainen, että itsekään uskaltaisin ottaa kantaa. En periaatteesta anna heille rahaa, ja tuoreessa muistissa on tarina mansikkatilallisesta, joka hyvää hyvyyttään koetti tarjota romaneille töitä. (Eivät osanneet. Heissä on kokonainen sukupolvi, joka on kasvatettu kerjäämiseen ja osattomuuteen – kierre tulisi katkaista, vaikka heidän kohdallaan on jo liian myöhäistä.) Silti ihmisten ajaminen kylmään ja pakkaseen on puhtaasti sydämetöntä, eikä heitä voi ajaa jatkuvasti takaisin kotimaahansa. Romanialaiset eivät tulisi Suomeen, jos olot olisivat täällä vielä huonommat kuin kotimaassa. Pitkällä tähtäimellä heitä pitäisi auttaa auttamaan itseään. (Mielestäni muuten käsite elintasopakolainen on käsittämätön. Mitä vikaa on siinä, että ihminen haluaa pois äärimmäisestä köyhyydestä? Toki tulisi löytää keinoja poistaa äärimmäistä köyhyyttä muualla, mutta jos se ei onnistu, koetetaan toiseksi parasta keinoa. Elintasopakolainen ei halua plasmatvtä – hän haluaa ruokaa.)

Burkhakysymykseen on helpompaa muodostaa mielipide. Emme hyväksy kaikkia uskonnonharjoittamisen tapoja, koska osa niistä on lainsäädännön vastaisia. Osa rikkoo eläinsuojelulakia (tietyt uskonnolliset teurastustavat), toiset ihmisen oikeutta ruumiilliseen koskemattomuuteen (naisten ympärileikkaus). Kasvojen naamioiminen ei ehkä ole suoraan vahingollista, mutta se ei varmasti ole uskonnon harjoittajalle välttämätöntä. Huivia voi käyttää kaikessa rauhassa vaikkei kätkisi kasvojaan. Ja niin kauan kuin laki katsotaan tarpeelliseksi, sitä tulee noudattaa.