..vaan ei oo laki kaikille sama.

Lainsäädännössä määritellään selkeästi tiettyjä asioita. Näistä kaikkia ei aina noudateta, mikä joskus on hyväkin: muistelen korkeinta oikeutta myöten joskus otetun kantaa siihen, että lain noudattamisessa ylimmäisenä tulee noudattaa sen henkeä, ei kirjainta.

Viime päivinä esiin on noussut kaksikin tapausta, joissa lakia on tulkittu vapaasti. Näissä tapauksissa merkittävää on kaksi asiaa: ensinnäkin yllä mainittu ristiriita lain kirjaimen ja sen hengen välillä, ja toisaalta edellämainitun ristiriidan sallima vapaa tulkinta jonka seurauksena laki ei enää ole kaikille sama.

Ensimmäisen tarkkaavainen lukija lienee jo hoksannutkin. Romanialaisten hökkelikylän hajottaminen ei ole inhimillinen teko, kun heidät on käytännössä heitetty taivasalle. Onko se reilua heti talven alla? Samaan aikaan metsiemme miehet ja naiset viettävät elämäänsä rannoilla ja puistoissa omissa hökkeleissään hiljaisen hyväksynnän myötäilemänä. Leikkasin viitisentoista vuotta sitten talteen artikkelin näistä tapauksista: mieleen jäi etenkin eräs vanha mies, jolla oli mökissään jopa kissa. Kuvasta päätellen kissasta oli pidetty hyvää huolta, miehestä vähän vähemmän.

Erityisen ristiriitaiseksi teki uutisoinnissakin välittyvä yleinen mielipide: edes hökkelien purkajat eivät pitäneet tekoa oikeudenmukaisena. (Miksi kukaan ei kieltäytynyt? Voitaisiinko moisesta antaa potkut?) Artikkelissa nostettiin myös esille lasten asema: heitä ei ole otettu huostaan, vaikka lastensuojelusäädösten perusteella pitäisi. Muistelen tosin että tätä oli kyllä alun perin, romanialaisten saapuessa yritetty ja toki siitäkin nostettiin äläkkä.

Toinen esimerkki nousi esiin tänään, toimittajan pukeuduttua burkhaan. Monikin hämmästeli seuranneessa keskustelussa jutun “alhaista journalistista tasoa” mutta itselleni tuli mieleen aivan toinen pihvi. Muistatteko mitä tapahtui kun itsenäisyyspäivän kuokkavieraat pyrkivät naamarein peittämään kasvonsa? Aivan, Suomessa on vallalla naamioitumiskielto.

Onko nyt uskonnonvapauden nojalla myönnetty lupa kokonaiselle kansanryhmälle rikkoa lakia? Ja eikö Hesarin artikkeli osoita, että vaatetusta ei välttämättä käytä pelkästään uskonnonharjoittaja?

Romanikysymys on liian monimutkainen, että itsekään uskaltaisin ottaa kantaa. En periaatteesta anna heille rahaa, ja tuoreessa muistissa on tarina mansikkatilallisesta, joka hyvää hyvyyttään koetti tarjota romaneille töitä. (Eivät osanneet. Heissä on kokonainen sukupolvi, joka on kasvatettu kerjäämiseen ja osattomuuteen – kierre tulisi katkaista, vaikka heidän kohdallaan on jo liian myöhäistä.) Silti ihmisten ajaminen kylmään ja pakkaseen on puhtaasti sydämetöntä, eikä heitä voi ajaa jatkuvasti takaisin kotimaahansa. Romanialaiset eivät tulisi Suomeen, jos olot olisivat täällä vielä huonommat kuin kotimaassa. Pitkällä tähtäimellä heitä pitäisi auttaa auttamaan itseään. (Mielestäni muuten käsite elintasopakolainen on käsittämätön. Mitä vikaa on siinä, että ihminen haluaa pois äärimmäisestä köyhyydestä? Toki tulisi löytää keinoja poistaa äärimmäistä köyhyyttä muualla, mutta jos se ei onnistu, koetetaan toiseksi parasta keinoa. Elintasopakolainen ei halua plasmatvtä – hän haluaa ruokaa.)

Burkhakysymykseen on helpompaa muodostaa mielipide. Emme hyväksy kaikkia uskonnonharjoittamisen tapoja, koska osa niistä on lainsäädännön vastaisia. Osa rikkoo eläinsuojelulakia (tietyt uskonnolliset teurastustavat), toiset ihmisen oikeutta ruumiilliseen koskemattomuuteen (naisten ympärileikkaus). Kasvojen naamioiminen ei ehkä ole suoraan vahingollista, mutta se ei varmasti ole uskonnon harjoittajalle välttämätöntä. Huivia voi käyttää kaikessa rauhassa vaikkei kätkisi kasvojaan. Ja niin kauan kuin laki katsotaan tarpeelliseksi, sitä tulee noudattaa.

Jo muinaiset roomalaiset

Jos olet jo onnistunut sivuuttamaan kolme osaa Teemalta tulleesta sarjasta Historia: Roomalaiset ja barbaarit, istu ainakin ensi lauantaina tv:n ääreen katsomaan sarjan viimeinen osa. (Jos olet muistanut hankkia tv-kaistan, pääset vielä katsomaan pari edellistäkin.)

Sarja on hieno katsaus roomalaisten valloitusretkiin ja suhteeseen ympäröivään maailmaan. Vuorotellen käsittelyssä ovat mm. keltit, germaanit ja persialaiset. Kaikille lienee tuttua jo kouluajoilta se, että Rooman valtakunnan laajenemisen ja lukuisten provinssien tehtävä oli pääasiassa ylläpitää pääkaupungin ylellistä elämää ja itse provinsseissa elämä ei ollut ankaran verotuksen ja hallinnon johdosta aina kaksista. Tämän dokumentin teema valottaa myös sitä miten Rooma vaikutti naapureihinsa, saatiinpa heitä valloitettua tai ei. Myös voittajan voitettuihin kansoihin iskemää “sivistymättömien barbaarien” leimaa karistetaan ansiokkaasti.

Dokumentti muistuttaa siitä, että tieteen ja taiteen kehdon sijaan Rooma oli sotilasvalta, joka sieti huonosti erilaisuutta, häivytti valloittamiensa kulttuurien ominaispiirteet (tai pahimmillaan kokonaisen kulttuurin ja kansakunnan kuten Daakiassa, nykyisessä Romaniassa) ja onnistui joko varastamaan tai hävittämään näiden kulttuurien hienoimmat saavutukset.

Persiassa Rooma kohtasi vihdoin vertaisensa armeijan, mutta jätti silti kansakuntaan jälkensä: suvaitsevasta, monikulttuurisesta ja moniuskontoisesta kansakunnasta hiottiin jatkuvan lännestä tulevan paineen ja sotaretkien puristuksessa tiiviimpi, sotaisampi ja suvaitsemattomampi yhteiskunta: Rooma onnistui luomaan itsestään kopion.

Sarjan ehdoton helmi on sen juontaja, Monty Pythonistakin tutuksi tullut Terry Jones. Tällainen panoraamaan, rauniokuvauksiin ja vähäisiin historiainsertteihin nojaava sarja nousee tai kaatuu juontajansa varassa: mielenkiintoinenkin asia vaatii televisiossa arvoisensa esillepanon. Jones kuorruttaa kiinnostavan faktan sopivalla kuivalla huumorilla.

Rooma muistuttaa meitä myös siitä, että valloitusretket, “provinssien” alistaminen (Rooman vauraushan oli kärjistetysti eräänlainen pyramidihuijaus) ja monokulttuurisuus eivät anna parhaita eväitä kansakunnalle. Itse kukin voi miettiä mielessään, miten tätä historian esimerkkiä voisi soveltaa talouskuplaa edeltäneeseen (ja ehkä myös seuraavaan) velkavetoiseen yhteiskuntaan, länsimaisen kulttuurin leviämiseen, “kolmansiin maihin” ja uskontojen väliseen kiistelyyn.

Jamie Ameriikassa

Mielestäni on tervettä fanittaa muita ihmisiä.

En puhu nyt niistä ajoista, kun itsekin teininä liimailin seinät täyteen vaihtuvien bändien kuvia. Puhun siitä, että ihmiset, jotka jaksavat innostua, tehdä töitä, välittää viestiä ja tehdä töitä hartiavoimin muuttaakseen maailmaa paremmaksi ansaitsevat arvostusta, rohkaisua jatkaa tekemistään.

Tällaisia ihmisiä on monia, ja tekoja on erilaisia. Mirkka Lappalaista fanitan, koska hänellä on historioitsijan silmä jolla tarkastella nykymaailmaa ja kirjailijan taito välittää ymmärryksensä meille tavallisille kuolevaisille. Paul Krugmania fanitan, koska hän ymmärtää talouden merkityksen laajemmalla mittakaavalla kuin Wall Streetin näkökulmasta ja kykenee kertomaan siitä meille kaikille. Jamie Oliveria – jota alun perin pidin vain yhtenä hörhönä tv-kokkina – fanitan, koska hän pyrkii tosissaan muuttamaan maailmaan muuttamalla tapaa, jolla suhtaudumme ruokaan ja koska hän uskoo (ja on todistanut) että yksinkertaisen taidon , kokkauksen opettamisella voidaan muuttaa kokonaisia ihmiskohtaloita.

New York Timesissa on pitkä juttu Jamie Oliverin uusimmasta haasteesta – tv-sarjasta jossa hän pyrkii tekemään USA:ssa saman kuin aiemmin Englannissa eli muuttamaan terveydeltään heikon, lihavuusepidemian vaivaaman kylän elintavat. Samalla jutussa kerrataan Jamien vaiheita ja hänen “mediaimperiuminsa” aiempia tuotoksia. Juttu tuo herkullisella tavalla esiin Oliverin ADHD-maisen luonteen ja ne monenlaiset projektit, joilla hän pyrkii tekemään maailmasta hieman paremman paikan.

Kaikkien ruokasääntöjen ja omituisten dieettien keskellä – luitte varmaan muutaman päivän takaisesta Hesarista jutun,  jossa kolme erikoisempaa ruokavaliota noudattavaa ihmistä kertoi valinnoistaan – on hienoa, että joku muistuttaa, että tärkeintä on lopulta syödä kunnon perusruokaa. Käsittelemätöntä ja tuoretta. Hesarin juttu oli siitä erityisen hupaisa, että jokainen haastatelluista ihmisistä – joiden ruokavaliot erosivat toisistaan merkittävästi – olivat sitä mieltä, että heidän tapansa oli lähestulkoon ainoa oikea. (En epäile, etteivätkö ko. ruokavaliot sovi näille henkilöille. Mutta valtaosan kansasta ongelmat ovat muualla kuin siinä, ollaanko hiilareiden ja proteiinien suhdetta pohdittu tarpeeksi tai syöty riittävästi gojimarjaa.)

Oliver-artikkelissa järkyttävintä oli ohimennen mainittu tieto, että osa moni shown brittiversioon osallistuneista ihmisistä piti ruoanlaittoa elitistisenä (tajuamatta kuinka halpaa se on!) ja pahimmillaan söivät takeouttinsa lattialla. Väkisin tuli tosin mieleen, oliko joku vähän liioitellut elintapojaan telkkariin päästäkseen.

Bakteeri, ystävämme

Vatsavaivat tuntuvat olevan melko yleisiä nykyään. Netin ansiosta kohtalotovereita ja ohjeita löytyy, ja monet ovat saaneet apua. Olen kiinnittänyt blogosfäärissä viimeisen vuoden aikana huomiota yhteen jos toiseenkin, jonka selittämättömät vatsavaivat ovat parantuneet länsimaisten suositusten vastaisella ruokavaliolla (tyypillisesti jättämällä pois hiivat, sokeri ja/tai maito). Ensimmäinen paikka, jossa moisesta ongelmasta kuulin oli seuraamani Kemikaalicocktail. Blogin pitäjä Noora oli taistellut vatsavaivoja vastaan pitkään, kunnes Aasian-matkan yhteydessä huomasi vaivojen hetkeksi kadonneen. Syypäiksi paljastuivat vehnä, maito ja hiiva.

Noora itse epäili ongelmansa yhdeksi aiheuttajaksi lukemattomia lapsena popsittuja antibioottikuureja. Ei välttämättä kaukaa haettua, tiedetäänhän yleisesti että antibiootit eivät tee ruoansulatuselimistölle gutaa. Viimeaikaisin tutkimus on alkanut yhä enemmän selvittää näiden asioiden syitä, ja etenkin elimistön mikrobeihin ja niiden osuuteen elimistömme toiminnassa on alettu kiinnittää huomiota.

Tiede-lehdessä (7/2009 – kyllä, luin sen kaksi kuukautta ilmestymisen jälkeen) aiheesta oli pitkä juttu. Artikkelissa keskityttiin suolistobakteereihin, mutta mikrobeista puhuttiin yleisemminkin.

Jutussa käsitellään suoliston bakteerien vaikutusta terveyteen monellakin tavalla. Osa bakteereista on esimerkiksi oman ruoansulatuselimistömme jatke, joka jatkaa siitä mihin omat entsyymimme eivät riitä tai tuottavat niitä meidän tarpeisiimme. Näitä bakteereja ja niiden toimintaa ei olla aikaisemmin juuri edes pyritty selvittämään – olemme olleet perillä K-vitamiinin muodostajista muttemme juuri muusta.

Uuden tutkimuksen valossa bakteerien osuus on paljon monipuolisempi. (Kummallista, miten harvoin nämä uutiset mitenkään yllättävät. Tähän voisi liittää pitkän mouhun aiheesta “millainen dorka oikein uskoo, että tiedämme jo miten kaikki toimii.” Ehkä postaan sen erikseen.) Kullakin ihmisellä on oma, uniikki “bakteerijälkensä”, joka määräytyy osin geenien ja paljon myös ruokavalion mukaan. Tiedämme bakteerien toiminnasta vasta murto-osan, mutta on jo saatu tutkimuksissa viitteitä siitä, että bakteerikannan häiriytyminen vaikkapa antibioottikuurin vuoksi lisää syöpäriskiä puolitoista- tai jopa kaksinkertaiseksi. Eräs teoria on, että bakteerit tuottavat solujen ravinnoksi tarvittavia glykolysoituneita lyhytketjuisia rasvahappoja. Hiirillä on myös osoitettu allergiariskin lisääntyvän bakteerikannan häiriytyessä. Suolistobakteerit tuottavat monia biologisesti aktiivisia aineita, joiden vaikutusta kehomme ekosysteemiin tunnetaan vasta vähän.

Monesti on myös ihmetelty sitä, miksi antibioottien käyttö lisää vaikkapa korvatulehduskierteen riskiä. Antibiootit tuhoavat suoliston normaalia bakteerikantaa ja voivat aiheuttaa jopa vuosia kestävää epätasapainoa, kun antibiooteille resistantit taudinaiheuttajabakteerit pääsevät “niskan päälle”.  (Tästä ongelmastahan saatetaankin päästä valitettavan pian, jos antibioottiresistanssi kasvaa odotetusti.)

Kiinnitin jutussa huomiota myös pieneen inserttiin leivän nostatuksesta. Italiassa on kuulemma tutkittu, että leivän hapattaminen maitohappobakteereilla hajottaa gluteenin käytännössä kokonaan. Voisiko hiiva-allergia osaltaan olla lievää keliakiaa? Ja onko tutkimuksessa mainittu maitohappokäyminen sama asia kuin juuren käyttö – en tosiasiassa tiedä, miten juuri toimii.

Kannattaa lukea koko juttu, jos sen saa vielä käsiinsä.

Romahdus pähkinänkuoressa

Olen pitänyt blogin linjana olla linkittämättä pelkkiä uutisia tai blogipostauksia ilman omaa pohdintaani. (Harkinnassa on tosin ollut jokin erillinen linkkikategoria, nykyisellään tuntuu niin paljon jäävän kirjaamatta.)

Nyt eteen osui kuitenkin niin hyvä postaus, että kehotus lukea se riittänee. Kyseessä on Taviokuurna-blogin erinomainen kirjoitus Maailman 12 ongelmaa Jared Diamondin Romahdus-kirjasta. Postauksessa hän listaa Diamondin kirjan esiin tuomat 12 ongelmaa, jotka ovat tyypillisiä syitä yhteiskuntien romahdukseen. Ajattelua herättävä teksti, ja pakollinen tiivistelmä kirjasta meille kaikille, olipa kirja lukulistalla tai ei.

Askel parempaan

Keskusta on vihdoin myöntynyt ehdottamaan vaalirahoituksen julkistamista. (Painotus ironinen.)  Yksityiskohtia ei vielä ole lyöty lukkoon, mutta yleishyödyllisten säätiöiden ja valtionyhtiöiden tuen kieltäminen on askel oikeaan suuntaan ja ehdoton julkisuus kaikelle rahoitukselle kaiken perusta.

En näe tarpeelliseksi sinänsä kieltää vaikkapa yritystukea, vaikka tätäkin vaihtoehtoa pidetään tällä hetkellä pöydällä. Tärkeintä on saada rahoitus julkiseksi, jotta mahdolliset kytkökset tulevat julki. Korruptiota ei tarvitse suvaita, vaikka kuinka vedottaisiinkin “maan tapaan.” (Alkaa tuntua siltä, että hallituspuolueet ovat tehneet opintomatkojaan Italiaan.)

En erityisemmin ilahtunut, kun RAY ilmoitti että he joutuvat kenties siirtymään yhdistystuesta projektitukeen. Voisin kuvitella, että useimmille pienille yhdistyksille nimenomaan korvamerkitsemätön raha on ollut toiminnan peruspilari. En myöskään suomisi Raha-automaattiyhdistystä siitä, että se ei ole kyennyt valvomaan rahankäyttöä kaikissa tuhannessa avustettavassa järjestössään: heillä on kiertävä valvontajärjestelmä, jolla 10% yhdistyksistä on kulloinkin tarkastusvuorossa. On idioottimaista väittää, että RAY:n vastuulla on rahojen oikea käyttö – väärinkäytökset tulee totta kai selvittää ja kontrollia oltava, mutta kannattaako heittää lapsi pesuveden mukana, vähentää tuet viidesosaan ja käyttää loppuraha tilintarkastuksiin? Oikeampi tapa on suitsia rahankäyttö siitä päästä, missä vika on ja tämä hoituu parhaiten avoimuudella sekä edellämainituilla uusilla pelisäännöillä.

Avoimuus toisi puolueet myös tasaväkisemmin kentälle. Kun valtion rahoja ei voi siirrellä enää taskusta toiseen isoimpien puolueiden kesken, kampanjointi tasoittuu. Pienet puolueet voittavat. Vaikka tietysti omat poliittiset mielipiteet vaikuttavat siihen, kuinka hyvältä asia tuntuu (hivenen narskuttelen hampaitani sille, että Perussuomalaiset saisivat vielä lisää ääniä), kyseessä on ehdoton parannus.

Eräs työtoveri esitti epäilyksensä siitä, että rahoituksen julkistaminen lisäisi salaus- ja kiertoyrityksiä entistä omituisempien yhdistysten kautta. Tähän voidaan vaikuttaa jo lain laatimisvaiheessa, ja moinen perustelu salaisuuden jatkumiseksi kuulostaa muutenkin suunnilleen yhtä järkevältä kuin lenkkeilyn lopettaminen jotta lihakset eivät kulu. Media on tämän keskustelun aikana päässyt hieman jo sylikoiran roolistaan ja toivon mukaan osaa myös pitää vahtikoiran rooliaan yllä. Vaalirahoitusjupakan herättämä kiinnostus (tai ennemminkin kansanliike) toivon mukaan herättää myös toimittajat siihen, että lukijoita kiinnostaa politiikassa muukin kuin kerran vuodessa esiteltävät iltapuvut.

Loppukevennykseksi vanha(s) vitsi. Mitä eroa on keskustalaisella nais- ja miespääministerillä? Naispääministeri paljastaa olennaista tietoa hallituksen salaamista toimista. Hän valehtelee lähdettä suojatakseen ja joutuu eroamaan. Miespääministeri ryöstää nuorten rahat ja valehtelee rahojen alkuperästä. Hän ilmoittaa tavoitteekseen kolmannen pääministerikauden.

Asuntoverotuksesta sananen

Asuntoverotuskeskustelu käy edelleen kuumana, ja tämän päivän Hesarissa on kysytty mielipidettä aiheesta useiltakin asiantuntijoilta.

Verotuskeskustelu tuntuu kulminoituvan vuokra-asumisen ja omistusasumisen väliseen köydenvetoon. Suurin poru tuntuu olevan siinä, että vuokra-asuminen kerää enemmän verotuloja, omistusasuminen taas ei. Älyttömin keskustelu käydään ns. laskennallisesta asuntotulosta. Siis siitä summasta, joka saadaan kun lasketaan asujalle omistus- ja vastaavasta vuokra-asumisesta tulevat kulut ja lasketaan niiden erotus.

Yleinen konsensus tuntuu olevan sinänsä järkevän kuuloinen “omistus- ja vuokra-asumista tulisi kohdella verotuksessa tasapuolisesti.” Monet ehdotukset tuntuvat kuitenkin siirtävän tätä toiseen suuntaan. Ymmärrän vielä vaikkapa omistusasunnon myyntivoiton laittamisen verolle. Kuitenkin vaikkapa asuntolainan korkomenot ovat tietyin reunaehdoin verovähennyskelpoisia sekä vuokra- että omistusasunnoille jo nyt. Kuten Pauli Mattila toteaa, myös vuokra-asunnoille on omat tukensa, vaikkapa kiinteistöveron vähennysoikeus. Laskennallinen asuntotulo alkaa kuitenkin mennä jo yli hilseen. Ei niin, että en ymmärtäisi sitä, mitä tuossa halutaan verottaa. Vaan sitä, että verotaistelun tuoksinassa unohdetaan, että joskus kahden vaihtoehdon kustannukset yksinkertaisesti eivät mene tasan. Omistusasunnossa asuminen on asujalle pitkällä aikavälillä halvempaa verotuksen hienosäädöistä riippumatta. Jos lähdetään laskemaan tätä omistusasunnossa asumiselle koituvaa säästöä – laskennallista asuntotuloa – lähdetään imaginääriverotuksen tielle. Reiluudeltaan verotus vastaisi suunnilleen takavuosien mätkyjä eli arvioverotusta: jos olit kunnollinen kansalainen ja kykenit venyttämään penniä, sait rangaistuksesi, koska olit epäilemättä tehnyt jotain laitonta leivässä pysyäksesi.

Reaalimaailman vertailukohta laskennallisen asuntotulon verotukselle voisi olla seuraavanlainen: Kunnon kansalainen ostaa laadukkaan, hieman hintavamman tarvikkeen: vaikkapa kestävän kauluspaidan tai kodinkoneen, jolla on kymmenen vuoden takuu. (Sivumennen sanoen olen kuullut huhuja, että tällaisia on pikku hiljaa tulossa takaisin markkinoille, kun kuluttajat ovat tarpeksi älähtäneet kertakäyttötuotteista.) Toinen kansalainen käy hakemassa vastaavan tuotteen H&M:ltä tai supermarketin halvemmalta hyllyltä. Kymmenessä vuodessa hän joutuu uusimaan hankintansa kolmesti, käyttäen pitkällä aikavälillä enemmän rahaa. Verottaja haistaa menettelyssä veronkierron makua, ja näppärästi ratkaisee asian laatimalla “laskennallisen kestotuotetuloveron.” Näin sekä järkevästi että tuhlaten varojaan käyttäneet veronmaksajat saadaan takaisin samalle viivalle ja verotulot tasan.

Kannustiko äskeinen malli vaikkapa ekologiseen tai järkevään elämäntapaan? Oliko se reilua?

Reiluuden käsite ei ole muotia. Siksi pisteet asuntoministeri Jan Vapaavuorelle, joka vetosi asuntotuloveron osalta yleiseen oikeustajuun. Vapaavuoren sanoin: “mikä ei ole oikeus ja kohtuus, ei voi olla lakikaan.”

Omistusasuntokeskustelussa heiluriliike tuntuu menneen taas hieman liian pitkälle. Kannatan turhien verokikkailujen purkamista jo siksi, että verojärjestelmä – kuten mikä tahansa kompleksinen systeemi, vaikka sitten tietokoneohjelma – käy ajan myötä monimutkaisemmaksi erilaisten lisäysten ja it-slangilla “kludge”-ratkaisujen vuoksi. Aika-ajoin tarvitaan järjestelmän uudistamista ja yksinkertaistamista, refaktorointia. Kikkailun määrän lisääminen kuvitteellisen tasa-arvon vuoksi kuitenkin on itsetarkoituksellinen verotemppu, joka vain lisää monimutkaisuutta.

Lyhyesti: miksi omistus- ja vuokra-asumisen tulisi maksa saman verran? Eikö voida hyväksyä, että ne ovat eri tarkoituksiin ja eri elämäntilanteisiin sopivat asumismuodot joista toinen tulee halvemmaksi pitkällä aikavälillä, piste? (Voisin tässä myös puhua asuntosijoittamisesta riskinä, mutta jätän sen nyt väliin.) Onko omistusasumisen tukeminen tehnyt Suomesta huonomman paikan elää? Hesarin jutussa siteerataan tutkijoita, jotka eivät ole havainneet mitään hyötyä omistusasumisesta vuokra-asumiseen verrattuna. Olen itse ymmärtänyt hieman toisin: omistusasuminen sitouttaa ihmisen huolehtimaan omaisuudestaan ja, kuten omistusasumisen historiaa kertaavassa pätkässä mainitaankin, kasvattaa yhteiskuntarauhaa.

Liiallinen tukipolitiikka toki tukee vain asuntojen ansiotonta hinnannousua. Suurta määrää poikkeuksia ei välttämättä kannata pitää mukana verotuksessa. (Tosin osa niistä on välttämättömiä jotta saadaan tasa-arvoisempi yhteiskunta. Kuten joku taannoin totesi: rikkaat maksavat veroja enemmän, koska heidän omaisuutensa hyötyy enemmän yhteiskuntarauhasta.) Pidetään järki kädessä verouudistuksissa, ja jatketaan keskustelua.

Mikromaksuissa askel eteenpäin?

Aikaa sitten Clay Shirky julkaisi oman manifestinsa, Newspapers and Thinking the Unthinkable,  painetun median tulevaisuudesta. Virkistävä, kuvia kumartamaton teksti maalasi raskaita muutoksia ja kuolemaa tiedon välittämisestä elantonsa saaneille kustantamoille ja tiedonvälittäjille. Kirjoittajan perusajatus oli, että koska aiemmin tiedonjulkaisun varsinainen rahastettava alue ei suinkaan ollut itse tieto vaan sen levitystapa, levitystavan muuttuminen käytännössä kustannuksettomaksi (paperille painamisen ja postituksen kulut verrattuna internet-julkaisemiseen) tarkoitti koko bisnesmallin kuolemista. Ongelma, jonka ratkaisemiseksi kustantajat olivat syntyneet, on kadonnut.

En linkittänyt tekstiä tuolloin, sillä vaikka se olikin virkistävää luettavaa, en jotenkin täysin jakanut artikkelin kirjoittajan tuomiopäivän visiota. Artikkelissa luvattiin täydellistä median muutosta, jossa uuden vallan ottaisivat bloggerit, kommentoijat, tietoa syndikoivat saitit, amatöörikuvaajat jne, ja jonka lopullinen muoto selviäisi meille vasta kun murros on ohi.

Niin paljon kuin uskonkin siihen, että elämme murroskohdassa, ja uskon myös median siirtyvän pysyvästi osallistuvaan suuntaan, en ollut vakuuttunut siitä, että perinteinen media ei selviäisi tästä myrskystä.  Ei toki ehkä entisellään, pääpaino painetulla sanalla, mutta olen vakuuttunut siitä, että ennen pitkää mm. ilmaisen tiedon jakamisen ongelmaan löytyy ratkaisu. Tarkalleen ottaen olen sitä mieltä, että se on pakko löytyä – maailma ilman ammattimaista, riippumatonta mediaa kun ei ole kaunis paikka elää. (Tämä tosin oli myös Shirkyn teesi:  Society doesn’t need newspapers. What we need is journalism.)

Nyt Google on pistänyt lusikkansa soppaan, ja vaikka ajatukset ovatkin osin vasta lapsenkengissä, tässä alkaa vihdoin olla ainesta reaalimaailman ratkaisulle. Google on oman kuherruskuukautensa median kanssa viettänyt, ja kasvavalla markkinaosuudellaan alkaa olla hyvä maali arvostelulle. (Linkittämässäni jutussa viitataankin siihen, että vääntö uutisten välityksestä olisi voinut vahingoittaa Googlen ja lehtien yhteistyötä suurestikin – myös tässä lehtiä hyödyttävässä tuotekehityksessä.) Yrityksellä on kuitenkin hyvä draivi kehittää aina uusia verkottuneeseen elämäämme sopivia tuotteita ja kokonsa ansiosta myös vääntöä saada asioita läpi. Mikromaksuista on paljon puhuttu ja niitä yritetty, mutta tarvitaan riittävän kattava, yksinkertainen ja laajalle levinnyt toteutus jotta niistä tulee totta suuren yleisön osalta.

Toivotan onnea mikromaksujen kehittämiselle ja lupaan itse iloiten ottaa ne käyttöön kun teknologia on kypsä. Fakta kun on, että ihminen ei maksa siitä mitä ilmaiseksi saa, ja mitä helpommaksi maksaminen on tehty, sen helpommin kukkaronnyörit aukenevat. Sentit lukemistani artikkeleista ovat naurettavan pieni hinta siitä, että voin varmistaa tiedon kulun myös tulevaisuudessa. Suuri osa internetin sisällöstä varmasti tuleekin pysymään ilmaisena, eli päivittäinen blogiannos toivon mukaan on joka tapauksessa turvattu.

Matemaatikot, taloustieteilijät ja todellisuus

The Economistissa on Paul Krugmanin kirjoittama pitkä artikkeli taloustieteilijöiden tolasta ja siitä, miten kauniit matemaattiset mallit ja teoriat menevät vikaan törmätessään sotkuiseen, vähemmän kauniiseen todellisuuteen.

Artikkelin teema liittyy hyvin kauniisti (sic!) viime aikaisiin kirjoituksiini siitä, kuinka tehostamiset yleensä liittyvät liioitellun yksinkertaiseen malliin todellisuudesta.

Eikä se ole hullumpi analyysi noin muutenkaan.

Näennäistehostamista

Paiväkotien ruokaloista äänestetään jälleen. Tällä kertaa on varsin mahdollista, että lastentarhojen ruokalatädit ulkoistetaan Palmialle. Ulkoistuksen jälkeen “uudistuksille” onkin vain taivas rajana: hetken jatketaan “business as usual” ja sitten aloitetaan tehostamiskierre. Ruoan laatua heikennetään, todetaan ettei keittäjiä tarvita näin montaa ja heitetään heistä puolet pihalle, aletaan kierrättää keittäjiä ja tuodaan ruoka keskuskeittiöstä.

Tokihan tässä voi käydä myös hyvin. Yksinkertaistetaan palkkarakennetta ja saadaan tehokkaasti edullista ja hyvää ruokaa. Keittäjät kouluissa ovat so last season, ja he tulevat aivan liian kalliiksi. Vai miten se menikään?

Vanhempien suuttumus on johtunut pitkälti siitä, että keittäjät ovat olleet osa päiväkotien henilökuntaa siinä missä tarhan täditkin. Lapset ovat leiponeet heidän kanssaan pullaa ja keittäjätädit ovat voineet välillä osallistua tarhan muuhunkin toimintaan. Eväsretkellekin eväät ovat järjestyneet ex tempore. Vanhempien huoli on oikeutettu: liikelaitoksen palkkalistoilla olevan keittäjän käyttö henkilökunnan apuna saattaa hyvinkin pian loppua “tehokkuussyistä”.

Tehokkuus on avainsana, jota käytetään aina tämäntyyppisessä ulkoistamisessa. Paperilla parannusta joskus saadaankin.  (Usein ei edes sitä. Alle vuoden sisään luin tutkimuksesta, jossa todettiin, että taloyhtiöt, jotka pitävät kiinni omasta talonmiehestä, sekä säästävät rahaa että saavat parempaa huoltoa kuin kiinteistöhuoltoyritysten asiakkaat.) Parannus liittyy yleensä säästöihin, ja säästöt henkilöstön vähenemiseen ja usein myös keskittämiseen (vaikkapa ruoka tehdään isommissa erissä.) Käytännössä totuus voi olla toinen. Esimerkiksi tässä keittäjien tapauksessa keittäjillä on lastentarhoissa selkeitä “piileviä” tehtäviä, jotka eivät tilinpäätöksessä näy. Jos nämä piilovelvollisuudet poistuvat, se saattaa vaikuttaa merkittävästi muun henkilökunnan työtaakkaan. Tai jos ruoan laatu heikkenee (jutun kommenteissa esitettiin Palmiasta tämäntyyppisiä kokemuksia), sekin on kertaheitolla pois lasten terveydestä. Halutaanko todella säästää laadun kustannuksella?

Ulkoistamisesta on runsaasti kauhutarinoita. Olen tällä hetkellä töissä asiakkaalla, jonka it-tuki on ulkoistettu. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että puhelinsoittoihin vastataan harvoin ja yleensä ulkomailta; pyynnöt tulee tehdä meilitse, ja niihin ei usein vastata saman päivän puolella. Jokaisesta pienestä pyynnöstä tulee neljä kuittausta meilitse “prosessin” eri vaiheissa. Lopuksi meiliin lävähtää pyyntö käydä täyttämässä palvelutasonarviointilomake. Joka pyynnön jälkeen.

Paperilla asiakkaat ovat kuulemma oikein tyytyväisiä, vasteajat ovat pieniä ja varmasti joku on laskenut tällä rahaakin säästyvän. Käytävillä en ole kuullut kenenkään kiittävän järjestelyä: kaikilla on turhan tuoreessa muistissa ajat jolloin it-tuki istui saman käytävän varrella, hoiti pyynnöt saman tien kun kävit pysymässä, eikä koskaan pyytänyt täyttämään turhaa palautelomaketta.

Ihmiset ovat monimutkaisia, samoin prosessit. Ulkoistuksessa on usein kyse siitä, että maailmalle on luotu yksinkertaistettu malli. Tälle yksinkertaiselle mallille tehostaminen saattaa toimiakin. Mutta kun kaikki sivuvaikutukset, psykologia, laadun kokemus ja silkat tosiasiat otetaan huomioon, monimutkainen maailma ei olekaan tehostamalla virtaviivaistunut. Todelliset kulut on lakaistu maton alle ja roskat rantautuvat esiin vuosien päästä.